Retroileva The Killers on palannut tauolta ja vieläpä komealla tavalla - Battle Born soi suuresti muhkealla stadionasenteella ja U2:n itsevarmuudella. Vaikka kyseessä on retroileva kitararock-albumi, syntikoilla on asiaa ja melkoisen kasaripainotteista viestiä on kuultavissa. Osassa viisuista The Killers onnistuu kuulostamaan Muselta, joka veivaa Bruce Springsteen -covereita. Toisessa vaakakupissa painaa U2 - kuuntele vaikka mahtipontinen stadionhuudatus Runaways, Bonon saattaa melkein kuulla puhkuvan taustoja.

Kiekon avaava Flesh and bones leikittelee aluksi vintagesyntikalla kunnes kertosäkeeseen saadaan hipaus Depeche Modea ja tujaus Boss Springsteenia. Here with me vajoaa turhan sokeriseksi kierrätysballadiksi, Journey tekee kyseistä tavaraa paremmalla sykkeellä. A Matter of time ottaa suuntaa Scissor Sistersin kanssa aikuisrockin laarille - viisu kuulostaa positiivisella tavalla Foreigner-coverilta.

Valitettavasti albumin kaari on hienoisesti laskeva. Deadlines and commitments jää pikkusieväksi kasarisyntikkatrippailuksi, Miss atomic bomb kierrättää rajusti Meat Loafia ja Tom Pettyn mieleen tuova The rising tide kauhoo The Killersin oman laarin vanhoja tuotoksia - onnistuneesti tosin. Loppupuolen pari perinnetietoisempaa americanarokitusta jättää hieman laimean jälkimaun kunnes kiekon nimibiisi räjäyttää pankin Queen-henkisellä tunteilevalla hehkutuksella.

The Killersin paluu soi rentona ja perinnetietoisena - hyvinkin amerikkalaisena. Paikoin sytikoilla pehmennetty jenkkirock kaikuu todella mallikkaasti ja bändi kuulostaa hetkittäin Musen vähemmän pöyhkeilevältä velipojalta. Battle Born on todellinen hyvän tuulen albumi vaikkakin kovin turvalliseksi pureksitun oloista musiikkia.