Viides Ice Age on sarjan huonoin osa tarkoituksella, eli paras osa. En suosittele Törmäyskurssia (Collision Course) tulokkaille, jotka eivät tiedä, miten tympeänä sarja alkoi ja miten epätoivoisesti se on yrittänyt jatkua ilman tarinaa. Pitkäaikaisille faneille haluan myöntää, että tällä kertaa kävelin saliin ja sieltä pois myönteisissä tunnelmissa. Epätoivoisuus on virallisesti leffasaagan pointti siinä vaiheessa, kun tapahtumat siirtyvät avaruuteen. Tarjottu epätoivo on värikästä ja monipuolista useimpiin osiin verrattuna: on mitä lie lilaa tähtipölyä ja keijukristalleja. Kärsin jälleen Tukholma-syndroomasta, eli pidän kasvavaa kamaluutta herttaisena.

Jyrsis eli Scrat-orava muokkasi viimeksi mantereita. Nyt hän löytää avaruusaluksen, joten parissa minuutissa hän pistää aurinkokunnan uuteen uskoon ja on vähällä tuhota maapallon meteoriiteilla. Dinosaurusluolassa elävä mielisairas näätä löytää muinaisen ennustuksen kivitaulun muodossa, joten hän tietää, mitä on tapahtumassa. Hänen päässään asuu mm. Neil deGrasse Tysonin esi-isä, joten hän päättää syöstä meteoriitin radaltaan tieteen avulla. Tarkemmin sanoen hän aikoo kävellä eteenpäin kavereiden kanssa, jos idean tynkä syttyisi.

Tutut eteenpäinkävelyn asiantuntijat ovat pysähtyneet. Mammuttien tytär tahtoisi lähteä kävelemään mustan poikaystävänsä kanssa, joten isi hikoilee. Kun pienet tulipallot posauttavat maisemat pirstaleiksi, ydinporukka lyöttäytyy näädän matkaan sekoillakseen satunnaisesti. Mammuttidraama on isoin sivujuoni ja leffan heikkous edustaessaan tuttua innotonta laatua. Alkuperäiset päähenkilöt ovat uskomattoman tylsiä sarjan suosion huomioiden, ja nuokuin taas, kun mammutit jaarittelivat hääpäivän unohtamisesta ja muusta. Onnekkaasti tiikeri on enää statisti. Lässyttävä laiskiainen on asiallinen jäsen alati kasvavassa kevennyskaartissa. Hän, hänen mummonsa, opossumibroidit ja näätä näyttävät peffaa ja saavat hulluuskohtauksia vuorotellen. Sitten on erikseen se Jyrsis, jonka ufoseikkailut rikkovat sisäisen uskottavuuden rippeetkin. Ja tässä olivat vasta sankarit.

Lopulta jopa se on mukavaa, kun mammuttien pulmat ratkeavat itsekseen. Enin osa kankeudesta meni läpi sekoilun kyljessä. Levottomuus ja surrealismi eivät ole loukkauksia sielukkaiden animaatioiden ystäville - ensimmäisen osan saamat kehut ovat. Paheksuin ensimmäistä Madagascariakin, mutta kolmonen oli jo ihailtavan tärähtänyt teos; Törmäyskurssiakin uljaampi vanhojen piirrettyjen perillinen. Jokainen "klassinen" tietokoneanimaatiosaaga tietenkin hyötyy työkalujen kehityksestä. On mahdotonta sanoa, johtuuko alkuperäisen Ice Agen sivuhahmojen outous yritteliäästä taidesuunnittelusta vai kädettömistä animaattoreista, mutta uudessa osassa esimerkiksi se on luontevasti pimeää, että tyttölaiskiaisella on pitkähelmainen ja punainen mekko, vaikka se ilmeisesti on vain hänen karvoitustaan.

Leffa naureskelee hölmöille, jotka eivät ymmärrä tiedettä, ja puhuu sitten lisää taikakristalleista tai repäisee Jyrsikseltä luurangon ilman sivuvaikutuksia. Se olisi täydellinen loppuratkaisu, jos meteoriitti tappaisi kaikki lahopäät ja Jyrsis olisi syyllinen ja viimeinen olento universumissa. Leffa ei tietenkään ota ensimmäistäkään todellista riskiä, mutta se onnistuu maistamaan kahta tai kolmea ilkeää vitsiä, koska takapakkia on helppo ottaa, kun tarinan säännöt keksitään kerrottaessa. Tällä kertaa miespuolista lehmää ei "lypsetä", joten ehkä tämän saa lapsillekin näyttää. Ensimmäistä kertaa Ice Age -leffa on yli puoliksi (3/4?) sitä, mitä se yrittää olla.