Afganistanissakin voi elää hyvän lapsuuden, ainakin jos syntyi rikkaaseen perheeseen ennen kuin venäläiset, talibanit ja amerikkalaiset räjäyttivät buddha-patsaat ja puolet kansasta ja virtsasivat moskeijoihin – ainakin teoriassa voi, ihan tosi. Nuorta Amiria kiinnostavat leijat, leffat ja tarinat yleensäkin. Poika ei ole kunniallisen ja karismaattisen isänsä kuva, mutta pärjäilee, katseleehan hänen peräänsä aina hymyilevä palveluspoika Hassan, joka on sisäistänyt vanhan kansan kunniakäsitykset Amirinkin puolesta. Hassanin asenne on varsin alistuva. Amir taas ei välttämättä pidä palvelijaa "huonommasta heimosta" vertaisenaan, tiedostipa hän sitä tai ei. Tästä huolimatta pojat ovat aidot ystävykset.

Totisesti ovat, kotkottaa kanaemon mielentilan saavuttanut katsoja tippa linssissä seuratessaan huvittavia ja kauniita hetkiä; vaikkapa sitä, kun kaksi kirkassilmäistä poikaa ohjaa leijaa kuin taisteluhävittäjää; pudotellen kavereiden värkkejä alas yksitellen, kuten taiteeseen kuuluu. Mutta ei ystävyyttä tällaisina hetkinä punnita. Hassan ei Amiria pettäisi, vaikka kohtaisi traagiset seuraamukset. Tällaisen uskollisuuden rikas poika palkitsee lapsen logiikan mukaisella selkäänpuukotuksella, jottei hänen tarvitsisi kohdata mitään edes ajatuksissaan. Asiat jäävät tällaisiksi, sillä kommunisteja arvostelleen isän on piakkoin lähdettävä maanpakoon, kun ryssät riehaantuvat.

Leijapoika käyttää luontevasti hyväkseen historiallisia kehyksiä. Tarina pysyy henkilökohtaisella tasolla, vaikka yleisöä voisi itkettää enemmänkin Afganistanin kohtalolla. Amir varttuu Yhdysvalloissa, jossa ns. elämisen tuska tarkoittaa mutkia avioliiton ja kustannussopimuksen solmimisessa. Kuten viime vuonna loisteliaassa Sovituksessa, elää pienen lapsen syyllisyys vahvana aikuisenkin takaraivossa. Niinpä Amir palaa empimättä lapsuutensa maisemiin, kun perhetuttu sitä pyytää. Maisemat ovat raunioituneet ja jöötä pitävät risupartaiset ääri-islamistit tekevät töitä kitkeäkseen maasta inhimillisyyden häivänkin. Sitä, kuinka paha paikka maailma on, hierotaan vasten juurilleen selkänsä kääntäneen miehen kasvoja, mikä täydentää hänen kasvukertomustaan - muttei muuta elokuvaa saarnaksi.

En tiedä, kertooko saksalaissyntyisen Hollywood-ohjaaja Marc Forsterin Kiinassa kuvattu tuotanto totuuden Afganistanista, mutta ainakaan leffa ei tunnu amerikkalaiselta. Osa näyttelijöistä on aitoja afgaaneja. Rikkaat, moniulotteiset hahmot puhuvat sitä kieltä, mikä milloinkin on loogisinta. Eritoten ilmeikkäät lapsinäyttelijät myyvät tarinan ja sen vahvan tunnelatauksen. Leijapoika saavuttaa (alkupuolella) sellaisen tason, että arkisen elämän hidastempoista kuvaamista (keskivaiheilla) seuraa suurella mielenkiinnolla, koska luottamus tarinan kaareen on kova.

Kuten mainittua, elokuvan lopetuksessa on jotain hyvääkin... Asioita jälkikäteen ynnäillessäni kuitenkin funtsin, ettei siihen kaareen olisi kannattanut luottaa. Leijapoika tuskin kestää useampaa katselukertaa. Tarina virtaa raikkaana ja käänteet yllättävät positiivisessa mielessä, kunnes viimeisen puolen tunnin aikana kärjistäminen, jopa herttaisen lapsellinen symboliikka pääsee nakertamaan elokuvan uskottavuutta - tai ennemminkin muistuttaa, että kyseessä on vain elokuva. Laatuleffa päättyy kuin viikon tv-leffa, tussilla omaa näppäryyttään alleviivaten. Vika ei ole yksinään Khaled Hosseinin alkuperäisromaanissa, sillä myös näyttelijänsuoritukset tuntuvat arkipäiväistyvän loppua kohden, kun tietyt kasvot poistuvat valokeilasta.