Poets Of The Fall pyrkii kolmannella albumillaan rokittamaan minkä ehtii. "Hei me niin rokataan"-ajatukseen hirtetään osa viisuista, ripeä ja raskaisiin skeboihin luottava ilmaisu tukehtuu tunkkaiseksi puurtamiseksi. Toisaalta bändin kyky tehdä tarttuvia ja mieleen jääviä viisuja on edelleen tallella. Ilmavampi ulkoasu tukisi paremmin Poets Of The Fallin Jenkkirockin suuntaan kallistuvaa tunteikasta rokitusta. Kiekolle on eksynyt vai yksi balladi, vaikka bändi tunnetaan juuri herkemmän ilmaisun vahvuuksista. "Hei me runnotaan"-vaihde ei välttämättä ole ominta POTF:n ollessa kyseessä.

Sävellykset kulkevat paljolti tuttuja linjoja. Korostunut skeba tarttuu korvaan varsinkin The Ultimate Fling, Revolution Roulette ja Psychosis-biiseissä. Ensin mainittu kaataa niskaan suorastaan ylitsevuotavan raskasta ja tukkoista betonivirtaa. Albumin nimibiisi on kiekon parhaita mutta pituutta olisi voinut säätää. Clevermind on jo huomattavasti raikkaampi tapaus, tumman rautalangan säästäminen antaa viisulle enemmän tilaa hengittää. Diamonds For Tears lainaa omasta pussista mutta toimii ripeänä rokkipalana. Save Me ryntäilee mutta on yllättävän tehokas, lyhyesti virsi kaunis. Where Do We Draw The Line on köyhtyneen balladiosaston verevä näyttö, kaunis ja kantava.

Poets Of The Fall hallitsee viisut ja kertosäkeet. Viitteet edellisiin levyihin eivät osu harhaan. Hampaat irvessä rokkaaminen synnyttää muutaman harhalaukauksen. Albumi on kuitenkin lievästi epätasapainossa, POTF:n viisuista ei saa pelkästään kitaramuuria lisäämällä räväkkää kitararokkia. Miksi bändi yrittää hävittää oman luontonsa, tehokkaan tunnelman luonnin ja haikeudesta ponnistavan vahvan ilmaisun. Suuren soundin metsästys tuottaa hyvää tulosta mutta POFT on vaikea nähdä katu-uskottavana rähinärokkibändinä.