06.08.2009 klo 13.30 | Teksti: Jari Tapani Peltonen | Luettu: 3512 kertaa
Ryan Reynolds: persoonallisella tavalla karismaattinen könsikäs, jonka tähden olisi pitänyt loistaa kirkkaana jo vuosia. Sandra Bullock: ensimmäinen ihminen, jonka kanssa muistan tahtoneeni naimisiin; kaikin puolin kätevä kiinnitys romanttiseen komediaan; arvostan jo nostalgian vuoksi kohtausta, jossa hän on käytännössä ilkialasti. Odottamaton ehdotus: niin tylsä ja kuiva filmi, että se muuttuisi omaperäisemmäksi, hauskemmaksi ja liikuttavammaksi jo sellaisella tempulla, että se alkaisikin lopusta ja kulkisi kohti alkua. On helppo haukkua typerää hömppää tyyliin Morsianten sota ja Himoshoppaajan salaiset unelmat, mutta typeryydessäkin voi olla tiettyä viehätystä, toisin kuin yllätyksettömässä autiomaassa, jossa jokainen oivallus ja vitsi paljastuu toiveikkaan mielen maalaamaksi kangastukseksi.
Katsojan on tarkoitus ajatella, että Bullock näyttelee kireää narttua suoraan hitsin hemmetistä. Tämän menestyneen kustannustoimittajan pahin teko tosin on potkujen antaminen epäpätevälle alaiselle. Reynolds tulkitsee sihteeriä tossun alla. Neiti isokiho on kanadalainen ja ylimielisyyttään hän ajautuu ongelmiin Yhdysvaltain maahanmuuttoviraston kanssa. Paniikkiratkaisu: "totanoin, minähän siis olen menossa naimisiin assistenttini kanssa". Virasto ei tätä purematta niele, joten nartun ja lihaksikkaan nössösihteerin on paitsi virallistettava liitto, myös opeteltava tuntemaan toisensa. Nössöpumppu suostuu, mutta kiristää itselleen etuja, koska hän on ahne epälooginen tuhkamuna. Voin vakuuttaa, että jos tämäntasoinen, minua vuosia sortanut pomo selittäisi minulle, että meidän on nyt jonkin aikaa näyteltävä vastarakastuneita, kuolisin onneen tai tarkemmin sanoen hapenpuutteeseen veren pakkauduttua poskiin ja muihin ruumiinkappaleisiin.
Jep jep - perusidea on oikein kiva! Näyttelijöiden yli kymmenen vuoden ikäero on herkullinen ja piristävä juttu. Ja leffa tekee parhaansa pilatakseen kaiken. Se olisi kliseistä, jos kylmäkiskoinen raharikas joutuisi omien kierojen suunnitelmiensa vuoksi keskelle tavallista lämminhenkistä perhe-elämää. Mutta yllätys, yllätys: myös herra sihteeri on porho. Tämä on kliseenä paljon pahempi. Hollywoodissa hahmoista kirjoitetaan sikarikkaita vain koska tämä sallii komeat lavasteet, vaikka hahmoihin on tämän vuoksi hankalampi samaistua. Lempiväiset viettävät valtaosan elokuvasta poikaraukan miljonäärivanhempien hehtaarikartanossa. Meidän pitäisi tykätä nössykästä, koska hän ei halua olla perheyrityksen pää, vaan oman itsensä herra (nuolemalla isänsä takaliston sijaan pomon korkokenkiä). Nartusta ei ymmärtääkseni ole lupaa tykätä, ennen kuin kova kuori alkaa rakoilla ja paljastuu, ettei nainen sittenkään ole ilkeä, itsevarma, asiantunteva, rehellinen ja aivan ihana - paha maailma vain on tehnyt hänestä sellaisen (jumalattaren).
Draama. Ei. Toimi. Siitä pitäisi huolen jo tunteiden lypsäminen perusnyyhkymusiikilla laahustavien, päämäärättömien kohtaussarjojen jälkeen. Ja missä ovat vitsit? Missä huumori? Ennen kuin nuukahdin, yritin kuunnella dialogia korvat höröllä, sillä eräästä varhaisesta kohtauksesta löytyy pari hymyilyttävää heittoa. Tilannekomiikkaa en aina edes sellaiseksi tunnistanut. "Hienohelma alkeellisissa olosuhteissa" on klisee siksi, että tällainen tilanne hymyilyttää helposti. "Hienohelma hienohelmojen vieraana pienen kylän kupeessa" on asetelmana hämmentävän kaukaa haettu, eikä kuitenkaan tuoreen tapainenkaan. Onko se hauskaa, ettei tuppukylässä ole kaapelimodeemia? Selkeästi sketsimäisiä kohtauksia on noin kaksi nakupelleily mukaanlaskien. Toisessa kidutetaan koiraa, eikä se ole hauskaa silloinkaan, kun sketsistä etukäteen varoitetaan.
Toiston määrästä päätellen leffa on ylpeä kahdesta sivuhahmosta: stripparinakin toimivasta sekatyömiehestä ja pirteän Betty Whiten tulkitsemasta mummelista. Yleensä tällaisiin rahastuksiin ostetaan enemmänkin takuukarismaa, koska kaikki tietävät käsikirjoittajan olevan kädetön ja ohjaajan tyylipuhdas punatulkku (Anne Fletcher, taiteilija tusinaleffan 27 Dresses takana). Yhdessä ainoassa yhteydessä elokuva pysähtyy ja antaa kahden tähtensä tehdä luontevasti sitä mitä he kaikkein luontevimmin tekevät. On ollut ikävää painottaa, kuinka 45-vuotias Bullock on kuumaa päiväunikamaa, kun luontevuus ja söpöys sielun tasolla kuitenkin olivat syitä miksi häneen alunalkujaan ihastuin. Reynolds, tämä niin kovin hieno mies, on valitettavasti niitä tyyppejä, jotka kadottavat luontaisenkin arvonsa punatulkkuohjauksessa.
Odottamaton ehdotus on yllätyksettömintä ja kaavamaisinta puppua mitä kuvitella saattaa. Joissain teattereissa pyörii yhä myös Pelimiehen painajainen, kirjaimellisesti sataan kertaan filmattuun tarinaan perustuva leffa, joka silti onnistuu olemaan se omaperäisempi tapaus.
