Tuorein sisältö

V2.fi pelasi: Superhot, Azkend 2, Mystery Castle (X1), Sparkle Unleashed (PS4)

Manu Pärssinen

15.06.2016 klo 17.15 | Luettu: 1954 kertaa | Teksti: Manu Pärssinen

Superkuumaa, simpukkapulmaa, laatikkoleikkiä ja kesäbonus
Superhot


Silloin tällöin pelimaailmaan tulee aivan uusi idea ja vaikka se olisikin vanhojen ajatusten yhdistelyä, ovat uudet ideat nykyään yhä harvinaisempaa herkkua. Joskus se idea on hyväkin. Superhot on ensimmäisen persoonan räiskintä, jossa aika liikkuu vain silloin, kun sinäkin liikut. Paremmin sanottuna Superhot on ensimmäisen persoonan räiskintä, jossa aika liikkuu hyvin hyvin hitaasti, silloin kun sinä seisot paikallasi. Tämä tekee siitä tavallaan puzzlen ja FPS-pelin yhdistelmän.


Sen lisäksi, että pelaajan pitää miettiä, paljonko liikkua ja mihin suuntaan, ketä on selän takana, milloin ampua, milloin lyödä, milloin heittää ase ja milloin ottaa vastustaja valtaansa, Superhot heittää pelaajan myös keskelle isompaa scifi-mysteeriä. Se alkaa ikivanhan tietokoneen ruudusta, johon tuttava lähettää viestin, sekä superhot.exe -tiedoston. Sen käynnistämällä pelaaja syöksyy mustavalkoiseen, askeettiseen maailmaan, jonka ainoa väri ovat punaisena hohtavat viholliset. Se on kuitenkin vasta alkua. Ympäröivä juoni kelpaisi pienellä lisäsisällöllä scifileffan tai vähintään Salaisten kansioiden jakson aiheeksi. Jotain pahaenteistä kaiken taustalla täytyy olla, kun eri todellisuuksien tasot alkavat sekoittua.

Kasibittisen tietokoneen värisevät pikselit. Utopistisen puhtaan kliininen peliympäristö. Läpäistyn tason jälkeen läpi hiljaisuuden runnova hypnoottinen “SUPER HOT SUPER HOT” -hokema. Paranoidisen ahdistava tunnelma. Näistä jokainen on viimeisen päälle laskettu elementti, eikä sitä pelaaja välttämättä ymmärrä, ennen kuin kaikki lopulta loksahtaa paikoilleen. Viimeksi omaperäisen idean ympärille oli rakennettu näin eheä kokonaisuus kun Portal julkaistiin.


Käytännössä taidolla ja tuurilla Superhotin voi läpäistä muutamassa tunnissa ja välillä kenttien läpäisy menee ulkoa opetteluksi. Sitten taas saattaa käydä niin, että sopivasti ajoitetun lyönnin ansiosta nappaan ilmasta vihollisen katanan, joka aiheuttaa parille pahikselle akuutin sisuskalujen puutteen ja vapauttaa toisen kivääristä, jolla lonkalta ammutut laukaukset osuvat tarkasti viimeiseen viholliseen. SUPER HOT! SUPER HOT! Minä olen supersankari! Minä olen Neo Matrixissa! Raah! Niiden tuntemusten - ja taustamysteerin - ansiosta Superhot on peli, jota jokaisen pitää joskus kokeilla.



Azkend 2: The World Beneath


Parhaat pulmapelit ovat niitä, joissa yksi yksinkertainen idea kannattelee läpi koko matkan ja saa pelaajan koukuttumaan alta aikayksikön. Harmillista nykypäivän pelinkehittäjien - ja arvosteltavana olevan pelinkin - kannalta on se, että kaikki tällaiset yksinkertaiset puzzleideat on jo nähty. Siksi tamperelaisen 10Tonsin peli Azkend II:kaan ei tyydy siihen, että pelaajan pitää yhdistellä samanlaisia mereneläviä (simpukoita yms.) vierekkäin, jotta ne katoavat pelilaudalta. Ei todellakaan.


Taustatarinana on pyörteeseen uponnut laiva, jonka matkustaja löytää itsensä oudosta merenalaisesta maailmasta. Selviämiseen tarvittavia välineitä ansaitaan pulmapelejä ratkoen. Okei. Kolme simpukkaa yhdistämällä ne katoavat. Sitten on teslakäämejä, joista saa tietyillä ehdoilla avustavia sähköiskuja, useamman simpukan yhdistämällä saatavia lisäiskuja, kääntyviä laattoja, laattoja, jotka eivät heti käännykään, jäätä, tapettavia ötököitä (argh niitä ötököitä!), esineitä, jotka pitää saada putoamaan pelikentältä pois, aikarajoja (argh niitä aikarajoja!), kerättäviä esineitä, räjähteitä, eri simpukoita yhdistäviä kompasseja ja ties vaikka mitä. Väliruuduissa vaihdetaan etsintäpulmien puolelle, kun kuvasta pitää löytää kulmassa oleva kohta, olipa se käännetty sitten miten päin hyvänsä (argh ei niitä löydä!). Välillä sitä tunsi tukahtuvansa kaiken tämän alle.

10tons on kuitenkin enimmäkseen onnistunut rajoittamaan yhdessä pulmaruudussa olevat elementit sopivaan määrään. Vaikeustason säätö ja sen kiristyminen on aina yksi pulmapelien hankalimmista asioista (vaikka jotkut siitä eivät välitäkään - tuijotan sinua The Witness). Azkend 2:ssa se on enimmäkseen saatu kohdilleen, jotta läpäisyt jäävät usein pienestä kiinni ja koukku syntyy. On myös vaihteeksi mukava päästä pelaamaan puzzlepeliä, joka ei ala viiden käytetyn elämän jälkeen huutamaan, että maksapa rahaa tai odottele puoli vuorokautta. Kännykässäni koukuttanut Bejeweled Stars sai jäädä vähäksi rauhaan, kun sohva, Xbox One ja Azkend kutsuivat.


Azkendin toteutus ehkä vähän yllättikin korvani ja silmäni. Puzzleruudut ovat hyvä kompromissi tunnistettavan, yksityiskohtaisen ja selkeän välillä ja varsinkin tarinan väliruudut ovat kuin komeista seikkailukirjoista. Ääniraidasta vastaa Jonathan Greer, eikä musiikkipuolessa mikään jää häiritsemään, ainoastaan tarinaa kuljettavan ääninäyttelijän maneerit hieman välillä ärsyttivät. Pientä naputusta annan myös konsolikontrolleista, joiden lievä vempullus saa toivomaan Xbox Onelle kosketusnäyttöä tai hiirtä (peli löytyy myös iOS:lle ja PC:lle). Azkend 2 ei keksi mitään uudelleen, mutta sekoittelee elementtejä sopivassa suhteessa ja ripottelee päälle mukavan pienen seikkailun.



Mystery Castle


Mystery Castle oli näistä kolmesta pulmailupelistä ainoa, josta minulla ei ollut sitä käynnistäessäni mitään käsitystä. Hyvin nopeasti kävi kuitenkin selväksi, että varsin tutusta meiningistä on kyse. Mystery Castle pyörittelee hienoisesti omilla kikoillaan maustettuna muun muassa klassisia laatikontyöntely-, avaimenhaku-, monsteri- ja jääliukastelupulmia. Välillä mieleen tuli, että tämähän olisi ollut kiva peli vaikka Super Nintendolla - nykypelaaja ei välttämättä jaksa tuijottaa ruutua miettiessään etukäteen sitä tiettyä liikesarjaa, joka ratkaisuun johtaa - ihan pelkkä yritys ja erehdys ei tässä riitä.


Pelaaja on pullero velho, joka tupsahtaa mysteerilinnaan/luolastoon koulukiusaajakääpiön eteen. Linnat vallanneista hirviöistä pitäisi päästä eroon ja sen vuoksi täytyy ratkaista viiteen eri ympäristöön jaetut 180 aivopähkinää. Tavoitteena jokaisessa kentässä on kerätä viisi esinettä, jotka sitten avaavat oven seuraavaan pulmahuoneeseen. Kun edessä on hirviöitä, kuoppia, laavaa, teleportteja ja murtuvia lattialaattoja, oikea reitti pitää aina miettiä tarkkaan. Itse pidän enemmän ns. reaktiopuzzlepeleistä Tetriksen ja Puzzle Bobblen tyyliin, mutta alkukesän iltoina oli mukava istua sellaisenkin pelin ääreen, jossa ajastin ei koko ajan tikittänyt armottomasti kohti nollaa. Toisaalta taas pitkän päivän päätteeksi ei aina ollut kovin rentouttavaa pohtia jotain pulmaa otsasuonet tykyttäen ja ottaa kenttä uudestaan ja uudestaan, vain koska tuli astuttua väärään suuntaan tai tönäistyä väärää esinettä. Jotkut kentät vaativat kankeasti ohjautuvalta kääpiövelholta nopeutta ja ne olisi voinut jättää poiskin.

Graafisesti Mystery Castle muistuttelee myös 90-luvun tunnelmista - melkein samaan olisi pystynyt Amigalla tai sillä Super Nintendollakin. Vaikka muutaman palikan olisi voinut piirrellä paremminkin, on ulkoasu ihan miellyttävä. Äänipuolella sen sijaan kuulostaa siltä, että on turvauduttu jonkin pelinteko-ohjelman valmiiseen äänikirjastoon, sen verran geneerisiltä tehosteet kuulostavat. Taustamusiikki taas on mukavan “zeldamaista”, lempeän rauhallista orkesterihumppaa, joka ei ala liikaa ärsyttää.


Pelin dialogiteksteissä viljelty huumori on pikkuilkeän sarkastista ja viuhuu useimmiten ohi nauruhermoista, mutta siitä selviää muutamalla napin painalluksella. Mystery Castlessa ei ole puzzlepyörää keksitty uudelleen, muttei sitä ole kovin omaperäisesti paranneltukaan, lähinnä vähän keinotekoisesti hankaloitettu. Tekemistä riittää ainakin lyhyemmän kesäloman sadepäiviin, mikäli aivojaan haluaa loma-aikaan rasittaa.



KESÄBONUS: Sparkle Unleashed (PS4)


Pulmalinjalla jatketaan toimituksen arvostelulaariin jumiutuneella arvostelulla, jonka arvostelijamme Kati Alha kirjoitti jo viime kesänä.

Kuten sarjan aikaisemmatkin osat, Sparkle Unleashed on kasuaali kuula-ammuskelupeli. Kentälle ilmestyy kuulajonoja, joista tulisi päästä eroon muodostamalla kolmen tai useamman samanvärisen kuulan ketjuja ammuskelemalla oikeanvärisiä kuulia oikeisiin kohtiin. Kolmen peräkkäisen onnistumisen jälkeen saa powerupin, ja näiden kirjo ja teho kasvavat pelissä edistymisen myötä. Powerupit muun muassa tuhoavat kuulia osumakohdan ympäriltä, muuttavat niitä samanväriseksi tai hidastavat ketjujen liikettä. Kun kaikki ketjut saa tuhottua, on kenttä tuttuun tapaan läpäisty, tai jos tätä ennen yksikään kuula ehtii kentän päässä olevaan viemäriin, homma on hävitty.


Tarinamoodi sisältää jälleen satakunta kenttää, joista suurin osa on melkoisen helppoa ratkottavaa. Useampi kymmenen kenttää ehti kulua ennen ensimmäistäkään epäonnistumista, ja vielä enemmän, että vastaan osui taso, jossa jumitin vähänkään pidemmän ajan. Koska itselleni haaste on puzzle-peleissä olennaista, olisi kiva jos kaikki vaikeustasot olisivat auki jo alussa. Nyt vaikeampia varten pitäisi jaksaa puurtaa kaikki perustasot läpi. Melkein kaikki kentät ovat myös melko samanlaista ratkottavaa, joten tylsistyäkin niiden aikana ehtii. Vähän piristystä tuovat muista poikkeavat aikakentät, joissa tulee selviytyä tarpeeksi kauan jatkuvasta kuulasyötöstä, ja pidemmälle edetessä tulee ketjuihin mukaan haasteellisempia erikoiskuulia. Silti usein tulee olo, että pelaisi samaa kenttää yhä uudelleen.

Musiikki on jälleen erinomaista, mutta siinäkin vaanii sama ongelma kuin edeltäjässään: kappaleita on vain muutama, tasoja taas yli sata, joten pian on jokaista kappaletta kuunnellut kyllästymiseen asti. Musiikki myös kuulostaa niin tutulta, että epäilen onko sama biisilistakin käytössä. Pelin visuaalinen puoli sen sijaan jätti ristiriitaiset fiilikset. Mukana on karkkimaisen värikästä kuulagrafiikkaa, maalausmaisia taustoja sekä naivismityylinen kartta, ja vaikka sinänsä pidin kaikista käytössä olleista tyyleistä, erilaiset grafiikat eivät oikein istu toisiinsa, eivätkä luo yhtenäistä kokonaisuutta.


Näkyvimpänä erona edellisiin sarjan peleihin on aiemmin keskellä kenttiä olleen tähtäimen siirtyminen ruudun alareunaan, minne se konsoliohjaimella ohjattavaksi paremmin sopiikin. Hiiren tasolle ei ohjauksessa vieläkään päästä, mutta ratkaisu on silti parempi kuin aiemmin. Kuten edeltäjästään, Sparkle Unleashedistakin muodostuu ihan kelpo kasuaalipeli, johon genren ystävä helposti useammankin hetken käyttää. Mitään syvällisempää on pelistä turha hakea, ja jos kuula-ammuskelu ei erityisen lähellä sydäntä ole, voi tämän pelin helposti ohittaa.



V2.fi | Manu Pärssinen
< Ilmoittaudu V2.fi:n ... V2.fi pelasi: Mitsur... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti



V2.fi:n JOULUKISA
www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova