Noah Wyle näytteli mieleenpainuvasti John Carteria Teho-osastossa (ER). Se oli tv:n asiallisinta antia 90-luvulla, mutta sekin ruokki tunnetta sairaalasarjojen saippuaoopperamaisesta loputtomuudesta. Amerikkalaisen terveydenhuollon vastenmielisyyttä on ihmetelty Suomessakin viimeistään vuoden 2007 Sicko-dokumentista lähtien. 2026 koko maata pitäisi boikotoida.

En ole kuullut paljoa hyvää muistakaan tosielämän lääkäreistä, jotka tilanteesta riippuen maalautuvat epäpäteviksi, välinpitämättömiksi ja/tai elitistisiksi. Olen pohtinut, josko mieluummin kuolen kauniin luonnollisesti persesyöpään kun pyllistän puoskarille, jolle sama lopputulos on tilipussia lihottava saavutus. Päätin silti aloittaa sairaalasarjan mieluummin kuin yhdenkään juhlituista sarjoista, jotka kertovat viihteen tekemisestä! Kirjoitin tämän uusiksi useampaan kertaan siistiäkseni vihapuhetta.

The Pitt haastettiin oikeuteen, "koska se on liian teho-osastomainen" eli koska Wyle ja tuottajat kehtasivat käsitellä sairaaloita aiemminkin. Kausi 1 kertoo lähes reaaliaikaisesti yhdestä 15 tunnin työvuorosta, joten 24-sarjan oikeuksien omistajat voisivat pillastua yhtälailla.

Wyle näyttelee miellyttävän äärinormaalisti tohtori Robbya, joka kutsuu johtamaansa "alamaailmaa" "kuopaksi". Ei mene kauaa esitellä raskaana oleva sankari, katon reunalla seisova elämäntuskailija, naiivi tulokas tai pari ja se uhka, että sankarien ensiapuosasto saatetaan lopettaa. Oma ensiapuni oli ajatus "ehkä esim. persesyöpä lopettaa tämän nopeammin kuin veikkaan", mikä toimi, sillä monenkin sortin tappiomieliala saattaa lähteä synkronisoitumaan ruudulle nopealla tahdilla lyötävien ikävien ihmiskohtaloiden ja myös lääkärien edustaman sarkasmin kanssa.

Kolme tähteä? Kolme tähteä. Emmy-palkittu sarja on aito tv-sarja. Koetan lämpimikseni mm. ymmärtää mahdollisimman monta lääkärisanaa. Loppukoukku on kiinnostava kiitos reaaliaikaisuuden: nuori mies saattaa hautoa perusamerikkalaisia ajatuksia.


Katsottu: HBO Max