Mitä Nintendon puzzlepelisarja Mario vs. Donkey Kongiin tulee, on se itselleni hädin tuskin tutumpi kuin muutkaan pelitalon lukemattomista spin-offeista. Konsepti ei tosin vaikuta vuosien varrella dramaattisesti muuttuneen: pelaaja ohjaa sokkona marssivaa vieteri-Mariota, joka nitkuttelee turvaan ansojen täyttämissä kentissä. Kosketusnäytöt ovat monipuolistaneet pelattavuutta entisestään, sillä Marion matkaa voi Lemmings-henkisesti avittaa esimerkiksi muokkaamalla kenttien rakenteita. Kun Mario vs. Donkey Kong: Tipping Starsin kannessa komeilee vielä “3”-ikärajaleima, kokonaisuus kuulostaa ihan kevythenkisen söpöltä ja hausk–– VÄÄRIN. Kukaan ei nimittäin varoittanut, että pelaamisen ohessa saattaisi tulla myös nitropurkille tarvetta.




Ei ennakko-oletus täysin harhaanjohtava ole. Tipping Stars on kevythenkinen ja söpö, jopa niin kevythenkinen, ettei minkäänlaiselle pohjustukselle olla nähty tarvetta. Vaikka itse pelattavuuden yksityiskohtia ohjeistetaan tasojen edetessä, oletuksena tuntuu olevan, että sarja on jo pelaajalle jossain määrin tuttu. Kovin suurta ydinfyysikkoa ei onneksi tarvita ymmärtämään, että kaverit on tarkoitus pelastaa gashapon-palloista, piikkimattojen välttäminen olisi ihan kiva, ja että maaliin soisi saapua jokseenkin yhtä aikaa. Jos aikarajan puitteissa onnistuu vielä keräämään kentän kaikki bonuspisteet, palkitsee peli kiiltävillä pokaaleilla. Jee!


Muutaman ensimmäisen maailman ajan meno onkin yhtä suoraviivaista, kuin miltä yllä oleva kuulostaa. Haaste kun nojaa käytännössä puhtaasti ajoitukseen: siltoja voi rakentaa ja ponnahduslautoja asetella, mutta kerran aktivoiduttuaan vieteriukot eivät pysähdy kuin maalissa. Mitä useampi hahmo, sitä suurempaa kööriä joutuu vahtimaan samalla kun kenttä vyöryttää niskaan yhä monimutkaisempia vaaroja. Näistä ehdottomasti visaisin on yhden vieteriukon valtaansa ottava vihollinen, joka täytyy päihittää ennen kuin riivatun jantterin voi johdattaa turvaan.




Haaste on kiva. Adrenaliini on kiva. Rehellisyyden nimissä täytyy kuitenkin myöntää, etten ole kokenut Tipping Starsin kaltaisia sydämentykytyksiä edes taistellessani tietä loputtomien zombiemassojen läpi. Syynä tähän ovat tietenkin 3DS:n ruudut, joihin pakattuna alati kitkeröityvämmät puzzlet vyöryvät yli äyräiden. Kameraa vieritellessä on harvinaisen monta rautaa tulessa: toi pelle tulee tuolta ja toi tuolta, no tossa on yhtä varten ajoituspuzzle ja tossa pitää muistaa klikata tosta, ei hitto nyt lähti kyllä ihan eri suuntaan persikkaprinsessa ku mitä piti, okei ei hätää nyt sain ton vihollisen tapettua tieltä, vielä vika silta maaliin ja EI PERSE UNOHDIN HAKEE NE KÄYTETYT SILTATARVIKKEET NYT KUOLI KAIKKI!!


Kun virheen ja erehdyksen kautta vieteriukot ja -naiset ja -sienet saa vihdoin pelastettua, voitto tuntuu vähemmän strategiselta riemuvoitolta kuin hysteeriseltä sohimiselta. Kylmäpäisempi toki saanee pelistä huomattavasti enemmän irti, mutta joko olen tulossa vanhaksi tai 3DS ei ehkä sittenkään ole se ideaalein alusta näin pienelle nysväämiselle. Kun puzzlet eivät lisäksi ole kovin mieleenpainuvia, suurimmiksi meriiteiksi Tipping Starsissa jää Nintendon täsmävarma tekninen toteutus sekä jo mainittu söpö yleisilme. Onneksi kenttäeditorin voi valjastaa strategisempien puzzlejen luontiin joko muokkaamalla olemassa olevia pohjia tai luomalla sellaisen tyhjästä. Yhteisölliseen jakamiseen on selvästi panostettu, eli mielikuvituksella voi pelistä saada vielä enemmän irti.

Päätoim. huom. Toimitukseen saapui myös Wii U -versio pelistä. Siinä ahtauden paniikkia ei tule aivan niin tuskastuttavasti, mutta peliä pelataan kuitenkin ohjaimen ruudulta eikä televisiosta, joten käytännössä versiot ovat melkein identtiset. Kenttäeditorin käyttö helpottuu jossain määrin ruudun vähän suurentuessa. 3/5