Brittiläinen The Chinese Room on tullut tunnetuksi tunnelmallisista jännäripeleistään, joista erityisesti palkitut Dear Esther sekä Everybody’s Gone to the Rapture ovat monelle mieluisia nimikkeitä. Nyt pelistudio tekee paluun tyylipuhtaamman kauhukuvaston pariin uutuuspelillään Still Wakes the Deep. Täysin tuntemattomaan ei tekijöiden kuitenkaan tarvitse hypätä, sillä samoilla vesillä liikkui studion vuonna 2013 ilmestynyt Amnesia: A Machine for Pigs.


Still Wakes the Deep on monellakin tavalla tekijöidensä näköinen teos. Tarjolla on ensimmäisen persoonan kuvakulmasta kuvattu pelikokemus, joka luottaa tarinan voimaan sekä kuumottaviin tunnelmiin. Jos olet pelannut jotain studion teoksista, tuntuu olo välittömästi kotoisalta myös Still Wakes the Deepin äärellä. Vaan kauhu on tunnetusti haastava taiteenlaji, eikä tekijäporukka sitä erityisen hyvin uutuuspelissään hanskaa.



Still Wakes the Deep sijoittuu vuoteen 1975. Päähahmona toimiva Cameron "Caz" McLeary on pestautunut töihin öljynporauslautalle jonnekin Skotlannin rannikolle. Henkilökohtaisten murheiden kanssa painiskeleva mies saa pian muuta ajateltavaa, kun erään porausurakan yhteydessä omituinen organismi valtaa koko öljynporauslautan ja alkaa muuttaa sen miehistöä kammottaviksi hirviöiksi. Tästä alkaa epätoivoinen eloonjäämiskamppailu, jonka aikana käydään selviytymistaistelua luonnottoman näköisiä sekasikiöitä, myrskyisiä olosuhteita sekä alati huonompaan kuntoon menevään öljynporauslauttaa vastaan.


Tarina toimii, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Vaikka juonikuviot eivät kovin koukeroisiksi kasva missään vaiheessa, tarinaa eteenpäin vievä dialogi sekä halu saada selkoa tapahtumien syistä patistelevat pelaamaan pelin loppuun. Bonuspisteet lähtevät mainiosta britti/skottiaksentista, jota pelin hahmot viljelevät. Nokkelaa sanailua on miellyttävää kuunnella ja tuopa se peliin omintakeista persoonallisuuttakin. Samaa voi sanoa pelin komeasti toteutetusta ympäristöstä, joka lankapuhelimineen ja kuvaputkitelkkareineen vie nostalgiselle aikamatkalle viime vuosituhannelle. Tapahtumapaikan ja -vuoden suhteen tehdyt valinnat toimivat.



Pelillisesti Still Wakes the Deep on kuin raiteilla puksuttava kummitusjuna, joka etenee tiukasti tekijöiden määrittelemässä putkessa. Selviytyminen öljynporauslautalla on haasteiden värittämä taistelu: pakokeinojen etsimisen ohessa täytyy pelastaa pulassa olevia ihmisiä sekä tehdä pakollisia korjaustoimenpiteitä, jotta koko rakennelma ei tuhoudu ennen poispääsyä. Ympäriinsä juoksemista eri tekosyiden nojalla on siis tarjolla koko kuuden tunnin keston ajan.


Pelaaminen koostuu paikasta toiseen säntäilystä sekä etenemistä vaikeuttavien pulmien ratkaisemisesta. Matkaa hidastavat erilaiset hirviöt, joita täytyy vältellä hiiviskelemällä sekä piilopaikkoja hyödyntämällä. Toisaalla taas joudutaan etsimään vaihtoehtoisia reittejä esimerkiksi kiipeilemällä ja kuolemaa uhmaavia loikkia tekemällä, koska kaiken valtaava organismi sekä öljynporauslauttaa mukiloiva myrsky tuhoavat rakennelmaa pelaajan alta. Mukaan on heitetty myös satunnaisia quick time event -kohtauksia, jotka vaativat nopeampaa reagointia ja pitävät pelaajan jatkuvasti varpaillaan. Suvantohetkiä ei montaakaan ole, jokin uhka tuntuu olevan aina lähellä.

Tästäkään huolimatta Still Wakes the Deep ei ole vaikea peli. Jos pelaaja päätyy aaltoihin tai hirviön kitaan, heittää peli suoraan edelliseen tallennuspisteeseen, joita kylvetään avokätisesti joka paikkaan. Tämä tekee pelaamisesta liiankin helppoa, koska missään ei tunnu olevan minkäänlaista panosta. Selviytyminen ei kasva epätoivon kyllästämäksi taisteluksi aikaa ja erilaisia vihollisia vastaan, koska jokaista kohtausta voi hinkata uudestaan ja uudestaan. Tästä päästään myös yhteen pelin suurimmista ongelmista, sillä kauhupeliksi Still Wakes the Deep ei ole erityisen pelottava.



Parhaimmillaan Still Wakes the Deep on alussa, kun intensiteettiä vasta nostatetaan. Väistämättömästi lähestyvä katastrofi sekä selittämätön, hitaasti kasvava uhan ilmapiiri toimivat täysillä. Kun pelaaja heitetään ensimmäisen kerran pimeisiin käytäviin, joissa kuuluu epämääräistä vaikerrusta ja rakenteiden kolinaa, menee peli aidosti ihon alle. Etenkin, kun pimeydessä kaverina on ainoastaan otsalampun kapea valokiila. Aseitakaan ei turvana ole, joten pelaaja on aina altavastaajana.


Kauhufiilikset latistuvat kuitenkin nopeasti, sillä intensiteettiä ei saada pidettyä yllä koko pelin kestoa. Muutaman tunnin jälkeen hirviöt, pomppusäikyttelyt ja pimeät käytävät tuntuvat lähinnä rasittavilta ja pakollisilta esteiltä, jotka täytyy hoitaa alta pois, jotta päästään haluttuun paikkaan.

Yksi syy jännityksen laimentumiseen on pelin tiukasti käsikirjoitettu eteneminen. Aivan jokainen kauhistuttavampi kohtaus alleviivataan ääniefektipauhulla, joka jo itsessään spoilaa sen, että kohtapuoliin jotain tapahtuu. Tätä kaavaa ei myöskään ymmärretä rikkoa missään vaiheessa. Ratkaisu johtaa nopeasti siihen, että pelaaja voi huolettomasti juosta ympäriinsä vaarasta varoittavaa äänimerkkiä odotellessa. Vainoharhaiselle nurkkien taakse kurkkimiselle ei ole tarvetta, koska peli kyllä kertoo, milloin jotain ikävää on tulossa vastaan. Tämä latistaa kokemusta merkittävästi.



Still Wakes the Deep olisi voinut olla kokonaisuutena huomattavasti toimivampi sekä ennen kaikkea pelottavampi kokemus. Täysi potentiaali jää hyödyntämättä. Tämä korpeaa erityisesti siksi, että näitä menetettyjä mahdollisuuksia huomaa toistuvasti bongaavansa pelaamisen aikana.


Miksi esimerkiksi myrskyävää merta ei ole hyödynnetty siten, että mukana olisi jonkinlaista satunnaisuutta esimerkiksi pelaajaa riepottelevien tuulenpuuskien muodossa? Nyt eri tavarat liikkuvat ja rakenteet sortuvat, mutta tämä tapahtuu käsikirjoituksen mukaan. Entä pelaajaa piinaavat monsterit? Eivätkö ne olisi voineet liikkua ympäriinsä Resident Evil 2 -remaken Mr. X -kauhistuksen tyyliin? Nyt hirvitykset kiertävät samaa kehää samoja asioita jankuttaen niin uskollisesti, että se on lähes huvittavaa.

Vastaavanlaisia kysymyksiä huomaa pohtivansa pelin aikana liian usein. Pienillä viilauksilla kokemuksen pelkokertoimia olisi saatu nostettua roimasti.



Still Wakes the Deep toimisi epäilemättä paremmin puhtaana seikkailupelinä, sillä sieltä puolelta löytyvät pelin vahvuudet. Mainio dialogi, kiinnostava tapahtumaympäristö sekä perushyvä tarina pakottavat pelaamaan lopputeksteihin saakka.


Kauhupelinä kokonaisuus jää kuitenkin puolitiehen. Jännittäviä hetkiä löytyy sieltä täältä, mutta tekijäporukan viehtymys kaiken alleviivaamiseen sekä pomppusäikyttelyyn syö parhaat tehot ja lopputulos jättää kylmäksi. Olisin halunnut pelätä kunnolla, kun kerrankin kauhupeliä ryhdyin pelaamaan!

Still Wakes the Deep on valitettava välimallin tapaus. Sillä on hyvät hetkensä, mutta kauaksi jäädään lajityypin parhaimmistosta.