Juho Kuorikoski on ehtiväinen tyyppi. Päivätöidensä lisäksi ainakin pelitoimittajana ja -kirjailijana sekä sivutoimisena tubettajana kunnostautunut miekkonen on viime aikoina hypännyt tosissaan pelisuunnittelijaksi. Ensimmäinen Horsefly Games -nimellä julkaistu teos eli Local News with Cliff Rockslide oli luonteeltaan enemmän visuaalinen novelli kuin varsinainen peli, Hyperdrive Inn sekin varsin tarinallinen tapaus. Stratogun onkin sitten irtiotto näistä molemmista, sillä kyseessä on vanhanaikainen refleksiräiskintä.


Stratogunin nimi tuo hakematta mieleen kertaluokkaa isomman suomalaisen studion eli Housemarquen Resogunin aikakaudelta, jolloin kyseiset koodivelhot vannoivat tiukkojen räiskintöjen nimeen – mutta lähempi vertailukohta on itse asiassa saman porukan Super Stardust HD/Ultra, jonka tekijäkin myöntää inspiraation lähteeksi. Stratogun sijoittuu samalla tavoin pallopinnalle, jota pelaajan aluksen kanssa kiertää epälukuinen kasa kivenmurikoita ja muuta tavaraa. Sitä pitää sitten räiskiä pienemmiksi kappaleiksi, kunnes esineet häviävät kokonaan. Pohjimmaisena vaikuttimena molemmille peleille toimii tietenkin ikuinen klassikko Asteroids.

Stratogun höystää soppaa muodikkaasti rogueliteilyllä, sillä pelikerrat ovat ikään kuin runeja ja niistä kertyneet pisteet taas kasvattavat pelaajan tasoa. Korkeamman tason myötä saa tasopisteitä, joilla voi kehittää aluksen panssaria, tuhovoimaa tai nopeutta, ja muutaman tason välein aukeaa käyttöön uusia aseita, etuja ja aluksia. Niiden nimissä viljellään varsin Suomi-spesifiä huumoria, joka välillä hörähdyttää, toisinaan taas vähän myötähävettää. Kivana lisänä myös koko pelin saa kääntymään suomeksi, ja käännöksiä on jopa selvästi hieman mietitty.



Estetiikaltaan Stratogun on varsin komea, ja mieleen tulee hakematta esimerkiksi Jeff Minterin pelien överi visuaalinen maailma. Wireframe-vektorit näyttävät yhtä aikaa sopivan retrohtavilta ja muuten vain siisteiltä. Tavaraa vilisee ruudulla älyttömästi ja pelaaja saa kokea aitoa iloa pujahdellessaan pakoon varmaa tuhoa. On tyydyttävää käyttää pommeja vihollisten tuhoamiseen ja singahtaa sitten etsimään niiden jäämistöstä lisää bonuksia. Osumista kertyy pistekerrointa, jonka menettää jos osuu vihollisiin, mutta armollisesti kuolema ei korjaa kerrasta vaan panssaria voi kerätä kentistä lisääkin.


Myös ääniraita tukee pääosin pelisisältöä hyvin, vain muutamaan kappaleeseen olisin toivonut lisää adrenaliinia pumppaavaa bassojytää. Ääniefektit ovat nekin kuosissa, mutta pelitapahtumista kertova robottiääni onnistuu lausumaan sanan ”reloading” sen verran suomalaisittain, että se kävi vähän ärsyttämään.

Peli tarjoaa myös mahdollisuuden bullet time -tyyppiseen hidastukseen, jolla voi selvitä tukalasta paikasta hieman helpommin, sekä syöksyyn eteenpäin, jonka hyödyllisyys ei ollut itselleni aivan yhtä ilmeinen. Kun kentän ”tuhomittari” on saatu täyteen, paikalle saapuu pomovastus, joka onkin sitten vähän hankalampi päihitettävä – itseltäni kului kokonainen ilta ennen kuin sain sen posmitettua tolkuttomaksi, etenkin kun mitään pommeja tai muita bonuksia ei voi pomoa vastaan käyttää. No, ”steep learning curve” oli lupauskin. Pelin saavutuksista voi päätellä, että vastuksia on luvassa kymmeniä, joten sisältö ei varmasti lopu kesken.



Stratogun on tavallaan twin-stick shooter, mutta ei sitten aivan kuitenkaan. Alusta voi normaalin neljän ilmansuunnan lisäksi myös pyörittää, ja ohjaimella pelatessa tämä tehdään toisella analogitikulla. Aluksi systeemi on hieman hankala sisäistää ja tuntuu, että se vaatii aivan uudenlaista ajattelua, mutta lähestymistapaan on kuitenkin mahdollista tottua. Huonommin sitten totuin siihen, että ohjaimella pelatessa tulitus on – osin pakonkin sanelemana – asetettu oikeaan liipasimeen. Tämä ei olisi ongelma, jos liipasinta voisi vain pitää pohjassa, mutta tämä ei ole mahdollista, sillä mallista riippuen ase joko ylikuumenee jatkuvasti tai vaatii muuten painikkeen naputtamista tehokasta käyttöä varten. Pitkä liikerata ei tällöin varsinaisesti palkitse, ja ainakin oma etusormeni kipeytyi jo varsin lyhyen session jälkeen.


Esitän mielipiteenäni, että peli toimisi paremmin puhtaana twin-stickinä, jossa toinen analogisauva valitsee tulituksen suunnan. Näin toimii myös Super Stardust. Jos taas näin ei periaatteesta haluta tehdä, alus saisi sitten ampua automaattisesti koko ajan. Lisäongelmana kun on se, että kontrolleja ei voi määrittää uudelleen ohjaimelle, ainoastaan näppäimistölle, ja minusta tällaisen nopeatempoisen shmupin oikea peliväline on juurikin ohjain, ei näppis ja hiiri. Sivumennen sanoen myös pelin valikot ovat ainakin PC-versiossa hitusen kankeat käyttää, eikä ESCillä pääse aina pois edelliseen valikkoon, mitä voisi pitää kohtuullisena tähän maailmanaikaan.

Valitettavasti oma fysiikkani antoi ohjaimella pelatessa periksi jo reilun tunnin jälkeen, jolloin kipusin rappuset yläkertaan ja iskin testimielessä PS4:n Super Stardust Ultran telkkariin. Pelattuani kaksi kenttää läpi ilman pienintäkään kivistystä sormissa päädyin toivomaan, että Stratogun olisi inspiroitunut yleisfiiliksen lisäksi myös tämän toisen Suomi-pelin kontrolleista. Jopa A:n naputtaminen olisi sopinut itselleni paljon paremmin kuin RT:n, jos kerran jotain kontrollia on pakko takoa jatkuvasti, vaikka sekään ei täysin tätä pulmaa ratkaisisi. Testasin myös näppis-hiiri-komboa, mutta siihen en saanut makuani oikein lainkaan.



Input-ongelmista huolimatta viihdyin Stratogunin parissa kohtalaisen hyvin. Vauhdikas toiminta tuottaa mukavasti aistiärsykkeitä, roguelike-mauste palkitsee ja houkuttelee etenemään, eikä reilun 10 euron hintaa voi pitää kohtuuttomana, vaikka hupi ei niin kovin pitkäikäistä olisikaan. Harmillista, että olen eri mieltä kontrolleihin liittyvästä perusratkaisusta, sillä perinteisemmällä ohjaustavalla olisin nähnyt itseni pelaamassa tätä pitempään ja pakkomielteisemmin.