SNK on harvoja yrityksiä, joka julkaisee vielä useampaa taistelupelisarjaa. Sen suurimmaksi sarjaksi noussut King of Fighters on se, joka on saanut eniten nostetta, mutta myös Samurai Shodown ja Fatal Fury on päässyt paistattelemaan päivänvalossa.


Fatal Fury on SNK:n taistelupelisarjoista se vanhin: ensimmäinen sarjan peli julkaistiin vuonna 1992, hieman Street Fighter II:n jälkeen. Alkujaan päähahmon Terry Bogardin ja hänen veljensä Andyn tarinasta kertova saaga on pitkä ja polveileva – ja tarina jäi 26 vuotta sitten ikään kuin kesken. City of the Wolves on tarkoitettu saagan päätökseksi ja lupaukseksi sille, että jotain uuttakin saattaa olla tekeillä.



Fatal Fury on SNK:n taistelupelisarjoista myös se perinteisin: hahmot taistelevat ilman tiimejä tai muitakaan erikoisempia ominaisuuksia: on vain pelaaja ja vastustaja. Toki hieman kokeellisempia yrityksiä on ollut rikkoutuvista kentistä useamman tason bileisiin, mutta meno on pysynyt suhteellisen hillittynä.


City of the Wolves on selkeästi jatkoa edeltäjälleen Mark of the Wolvesille. Mekaniikkojen osalta kaikki on pitkälti ennallaan ja mukaan on lisätty ämpärillinen uutta. Moni uutuuksista tuntuu tutuilta, jos on pelannut Street Fighter 6:a. Esimerkiksi uusi Rev-mittari toimii pitkälle samalla tavalla kuin Capcomin vastaava Drive-mittari: sitä käyttämällä saa nannaa, mutta ylikäytöstä sakotetaan ja lujaa.



Rev-mittari mahdollistaa myös joukon kaikenlaisia muitakin ominaisuuksia, kuten Rev Blow -erikoisliikkeen, jonka saa painamalla yhtä nappia. Puolustajillekin tarjotaan hyvää: Rev Guard on mahdollisuus työntää vihollinen pois nopeammin kuin normaalisti torjuessa.


Vaikka alkuun vaikuttaisi siltä, että Street Fighter 6:n läksyjä on kopioitu lujaa, löytää City of the Wolves oman rytminsä mätkintään. Taistelut vielä Street Fighteriakin nopeampia – interaktioita tapahtuu puolin ja toisin suorastaan hengästyttävää tahtia.

Tähän mekaniikkasumaan lisätään vielä Selective Potential Gear, lyhyesti SPG. Se on mahdollisuus valita kaistale energiastaan, jossa hahmo pääsee olemaan hetkellisesti tavallista vahvempi. Yllämainittu Rev Blow on käytettävissä ainoastaan sen aikana – ja silloin avautuu myös hahmon vahvin erikoisliike.



Pelimekaanisesti kaikki on toimivaa, mutta kuten monesti SNK:n peleissä, paketti alkaa rakoilla muilta osin. Aloitetaanpa pelin hahmokaartista: tappelijoita on 17, joista suhteellisen moni on palannut edellisestä pelistä. Uusia ovat thainyrkkeilijä Preecha ja synkkää karatea harrastava Vox Reaper. Mukaan on myös päässyt jalkapallotähti Cristiano Ronaldo sekä ruotsalais-bosnialainen tiskijukka Salvatore Ganacci.


Ottaen huomioon hahmomäärän pienuuden voi ihmetellä miksi mukaan on laitettu oikeita julkisuuden henkilöitä – näen sen yrityksenä saada edes jonkun muun genren ystävien ulkopuolelta ostamaan pelin. Tappelupelaajan näkökulmasta mieleen tulee lähinnä, ettei julkaisija luota peliinsä.



Sarjan tarinan päätös kerrotaan Episodes of South Town -tilan muodossa. Tilassa taistellaan eri puolilla mainittua South Townia valitsemalta kartalta erilaisia tapahtumia. Tarkoituksena lienee käydä pelin jokaisen hahmo tarina erikseen läpi, mutta jo ensimmäisen parin hahmon tarinan jälkeen tilasta on saanut tarpeeseen.


Pelin sarjakuvamainen ulkoasu näyttää hyvältä, mutta toisaalta kilpailuun nähden suhteellisen halvalta. City of the Wolves ei näytä aktiivisesti edellisen sukupolven peliltä. Käyttöliittymä vaatisi myös parannusta – jo päävalikossa navigoiminen on sekä hidasta että sokkeloista. Vaikka paketista nimellisesti löytyy kaikki halutut ominaisuudet, on ne varsinaisen taistelun ulkopuolella välillä hätäisesti ja joskus jopa hämmentävästi toteutettu.



Nettipeli toimii, mutta sinne asti pääsemiseen peli haluaisi alkuun useamman testimatsin, jonka jälkeen pitäisi valikoista löytää oikea tila. Rankattuihin matseihin pääsee vielä suhteellisen helposti, mutta kavereiden kutsuminen muuttuu jo omanlaiseksi pulmapelikseen.


City of the Wolves kapsahtaa samaan ongelmaan kuin moni muukin tappelupeli. Genren ystäville peliä voi suositella lähes varauksettomasti, mutta muille hyvin suurella varauksella. Voi siis kysyä itseltään: onko niin suuri genren tai sarjan fani, että kestää netissä turpaanottamisen uudestaan ja uudestaan.