Ei ole salaisuus, että ensimmäinen Death Stranding jätti minut aika kylmäksi, vaikka sen läpi kahlasinkin. Olin odottanut Hideo Kojiman seuraavaa tuotetta kuin kuuta nousevaa, ja ehkä siksi hämmentävä tavarankuljetus- ja kompastelusimulaattori, jossa heiteltiin kummituksia pissaruiskeilla, ei jotenkin vastannut odotuksiini – vaikka tuotantoarvot olivat tapissa ja peli kyllä palkitsi sinnikkään posteljoonin harvinaisen sakealla juonella sekä hyvillä näyttelijäsuorituksilla. Miikka piti PC-versiosta puoli tähteä enemmän.


On the Beach on tarinallisesti(kin) suora jatko-osa vuoden 2019 pelille, mutta ensimmäisen osan pelaaminen ei ole välttämätöntä juonesta kiinni saadakseen, sillä uutuus tarjoaa heti alkuvalikosta halukkaille pikakertauksen tapahtumista. DS2 lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa United Cities of America on perustettu, pitkälti päähahmo Sam Bridgesin (edelleen Norman Reedus) uutteran kanniskelutyön ansiosta. Ihmisten yhteydenpidon sekä tiedonsiirron mahdollistavaa chiral networkia halutaan lähteä laajentamaan entisten Yhdysvaltojen rajojen ulkopuolelle, koska ilmeisesti muussakin maailmassa on edelleen elämää sen ensimmäisen kuolonrantautumisen jäljiltä. Kuten aiemminkin, kuolematon Sam on ilmeisesti ainoa, joka tämän tehtävän pystyy kunnolla hoitamaan, useimpien muiden ihmisten piilotellessa maan alle rakennetuissa suojissaan.


Maan pinnalla liikkuu yhä tuonpuoleisesta palanneita BT-haamuja, mutta niitä vastaan keksittiin erilaisia konsteja jo edellisessä osassa. Tämä tekee jatko-osan kummitteluista huomattavasti vähemmän ahdistavia kuin ykkösessä, ja useimmat kovat taistelut käydäänkin ihan muita vihollisia vastaan. Death Stranding -universumin lait pätevät edelleen, eli edes kimppuun käyviä rosvoja ja ryöväreitä ei kannata tappaa, koska kuolleista ihmisistä saa vain lisää haamuja vaivoikseen. Aseet ovatkin pääosin tainnuttavaa mallia, joten asiaa ei sikäli tarvitse erikseen miettiä.



Pelin perustoiminta on sekin likimain entisellään: Sam kuljettaa rahtia kaupungista toiseen, yrittäen siinä sivussa elvyttää sivilisaatiota ja korjailla luonnonkatastrofien tuhoamaa infrastruktuuria. Tietyin väliajoin sitten iso tarina kulkee taustalla eteenpäin kohti vääjäämätöntä huipennustaan ja pelaaja kohtaa myös aikamoisia hirviöitä. Isona erona on kuitenkin se, että ykkösosasta saatua palautetta on selvästi kuunneltu, sillä kaikki on jotenkin… vähemmän tuskaista kuin viimeksi. Siinä missä muistan vajaat 6 vuotta sitten keräilleeni jatkuvasti maasta pudonneita nyssäköitä ja kiroilleeni hahmon kömpelyyttä, nyt rahdin kantaminen tuntui useammin terapeuttiselta kuin raivostuttavalta. Tarjolla on konsteja sitoa kuorma kiinni ja parantaa kävelyn vakautta, ja varsin pian saa myös käyttöönsä erilaisia teknisiä apuvälineitä kuten sähkö-triken ja perässä vedettävän leijuvaunun.


Osansa on tietenkin myös sillä, että peli näyttää paikoin aivan käsittämättömän hienolta. Ykkönenkään ei ollut ruma, mutta nyt grafiikassa on otettu vielä useita askelia eteenpäin, eikä etenkään maastoja parhaimmillaan erota tosielämän kuvastosta. Kun tähän ympätään hienosti kuratoitu ääniraita, ei audiovisuaalisesti voisi paljon enempää toivoa. Mukana on myös hengästyttävän paljon yksityiskohtia, joihin ei ehkä tule edes aina kiinnittäneeksi huomiota, mutta jotka kuitenkin rakentavat pelimaailmaa ehjemmäksi omalla tavallaan.


Vaikka pelimaailman dystooppisuus ei ole ykkösosasta paljon muuttunut, melkeinpä päinvastoin, pelin tunnelma on jotenkin hieman kepeämpi. Ulkomaailma ei tunnu yhtä uhkaavalta, mukana on enemmän suoraa toimintaa ja kaiken kaikkiaan tuntuu, ettei peli ota itseään ihan niin absoluuttisen vakavasti kuin aiemmin. On vaikea sanoa täsmälleen, mistä tämä johtuu, mutta muistan myös hyvin miltä tuntui edellistä osaa pelatessa (myös sen jälkeen, kun BT-ongelma lievittyi) ja miten se vertautuu tähän. Toki myös entinen kritiikki pätee osittain: tuntuu hassulta, miten kaikki NPC-hahmot ylistävät Samin ainutlaatuisia taitoja ja rohkeutta, vaikkei tämä nyt Normal-tasolla ainakaan mitenkään kovin vaikea peli ole.



Tätä kirjoittaessani pelikellossa on hieman reilut 20 tuntia, eikä juoni ole vielä likimainkaan lopussa. Tällä työrytmillä ei ollut realismia, että pelaisin pelin kokonaan läpi ennen lopullisen arvion kirjoittamista – enkä edes halunnut niin tehdä, sillä koen, että pelin läpi juokseminen (pun intended) ei ole ollut tekijöidenkään tavoitteena. Olen käyttänyt huomattavasti aikaa myös tehden ei-juonitehtäviä ja järjestellen asioita kartalla/kartoilla niin, että Samin on helpompi hoitaa kuljetuksiaan. Tässä suurena apuna toimii myös se, että pelaajien maailmat ovat yhä osin jaettuja ja voimme auttaa toisiamme, mikä oli eräs DS1:n parhaita oivalluksia. Howlongtobeat.comin mukaan pelkän juonen läpipeluu kestää 34 tuntia, "completionist" 115 tuntia ja valikoiden suoritettu läpipeluu on sitten siltä väliltä. Onhan sitä siinä. Miikka mainitsi somessa käyttäneensä omaan läpipeluuseensa kuutisenkymmentä tuntia, mikä on varmaan keskimääräinen suoritus.


Olen tarkoituksella jättänyt tarinan kommentoinnin vähemmälle, etten vie kenenkään peli-iloa, sillä moni varmasti hankkii pelin juuri saadakseen nauttia siitä, mitä käänteitä nyt onkaan keksitty. Sen osalta voinen siis vain todeta, että jos Kojiman pelit ovat aiemmin maistuneet, luvassa on tuskin pettymystä nytkään. Hahmokavalkadi on osin tuttua ykkösosasta, osin uutta, ja etenkin Dollman oli itselleni hauska uusi tuttavuus, vaikka voisi toki välillä jauhaa vähän vähemmän itsestäänselvyyksiä.


En voi sanoa, että olisin varsinaisesti kärsinyt Death Strandinginkaan pelaamisesta, mutta DS2:n kohdalla huomasin suorastaan odottavani iltaa, että pääsen taas kuskaamaan rahtia ja häröpupuilemaan. Tuntuu, että peli on nyt siinä kuosissa, jossa sen olisi pitänyt olla alkujaankin – mikä on ymmärrettävääkin, sillä konsepti on aika erikoinen ja kokonaisuudessaan homma vaatii jälleen useita tunteja aikaa käynnistyäkseen kunnolla. Vaikka viimeksi povasin auteur-pelintekijöiden aikakauden päättymistä, Kojima selvästi tietää edelleen mitä tekee ja myös hänen tiiminsä on enemmän kuin tehtäviensä tasalla, joten jatko-osa on omissa kirjoissani alkuperäistä peliä eheämpi, ergonomisempi, kauniimpi ja kokonaisuutena parempi. Mutta on se silti kummallinen kävelysimulaattori omine lainalaisuuksineen hyvin omalaatuiselta kehittäjältä, mikä on hyvä huomioida omissa odotuksissaan.

Testilaitteisto: PS5 Pro, 4K HDR -televisio