Entä jos Pac-Man, mutta synkässä tulevaisuudessa? Tähän kysymykseen Bandai-Namco lähti vastaamaan, kun suunnittelupöydälle ja lopulta julkaisuun saapui Shadow Labyrinth. Pelin alkuperäisestä julkistuksesta on hetki, sillä ensimmäinen vilkaisu siitä nähtiin The Game Awardsin aikoihin vuonna 2024 – ja sen jälkeen Secret Level-sarja sisälsi myös aiheeseen liittyvän jakson.


Pelaaja on Miekkamies No. 8, jonka tehtävänä on selvittää hähmäisen labyrintin salaisuudet. Mukana on leijuva robottipallo Pac-M— siis PUCK, joka toimii mystisenä apurina. Robotilla on myös omat motivaationsa, joita peli avaa enemmän tarinan edetessä.



Pelillisesti Shadow Labyrinthillä on hyvin vähän tekemistä vanhan koulukunnan Pac-Manin kanssa. Kyseessä on niin sanottu metroidvania-tyylin tasohyppely, jossa maita ja mantuja nuohotaan pähkinöitä ratkoen. Suht kilpailtu genre siis, eikä Shadow Labyrinth oikein erotu muuten kuin ulkoasunsa puolesta.


Taiteellisesti Shadow Labyrinth on muikean näköinen. Paperinukkemaiset animaatiot ovat omiaan tuomaan peliin omaperäisen tunnelman, joskin animaatioissa on parantamisen varaa. Vihollisissa on myös mukavasti variaatiota ulkonäöllisesti.

Samanlaista vaihtelua ei löydy kentistä, sillä lähes jokainen alue on joko jonkinlainen luola tai teknolabyrintti. Se vaikuttaa hieman alueiden nuohoamiseenkin, sillä alueet sulautuvat toisiinsa, mikä pakottaa käyttämään karttaa enemmän kuin haluaisi. Se on sääli, sillä ympäristöt näyttävät nekin oikein hienoilta. Niihin vain turtuu suhteellisen nopeasti.




Samanlainen tasapaksuus näkyy varsinaisessa pelattavuudessa. Haastetta ei ole tarjolla noin 30-tuntisen pelin aikana kuin pariin otteeseen ja isoin harppaus tapahtuu vasta aivan loppumetreillä. Sinällään olisi ollut kivaa, että haastetta olisi ripoteltu enemmänkin matkan varrelle, eikä vain pariin viimeiseen tuntiin.


Niinpä myös alueiden koko on omalta osaltaan ongelma. Lääniä on, mutta varsinaista sisältöä verrattain vähän. Pieniä vihollisisumia lukuunottamatta varsinkin puolivälissä alueet ovat verrattain autioita, mikä pahentaa eksymisen tunnetta.


Kun pomotaisteluihin pääsee, ne ovatkin varjosokkeloinnin parasta antia. Pomoilut ovat käytännössä ainoat osuudet pelistä, jotka haastavat käyttämään pelin tarjoamia työkaluja laajemminkin. Loppua kohden pomoja vastaan pääsee yrittämään useammankin kerran.



Shadow Labyrinthin suurin perisynti on se, että kekseliäin osuus on itse pelin lähtökohta. “Mitä jos Pac-Man olisikin robottikamu maailmanlopun mainingeissa?” on toki mielenkiintoinen suunnitteludokumentin alku, mutta kaipaisi jotain muutakin. Lopputuloksena on pelimekaniikoiltaan monta kertaa nähty tuotos, joka nojaa vahvasti Namcon nostalgiaan.

Tämä ei toki tarkoita sitä, että varjolabyrintti olisi kauttaaltaan huono. Se on oikein toimiva, mutta genrestä löytyy paljon muutakin pelattavaa - paremmin ja ennen kaikkea kekseliäämmin toteutettuna.