Uusintaversiot eivät ole olleet enää muutamaan vuoteen mikään uusi juttu, sillä niitä on nähty laidasta laitaan. Osa on halpoja “vedettiin tekstuurit AI-skaalaimen läpi”-räpellyksiä, osassa taas on tehty koko peli alusta alkaen uusiksi. Kaikkein parhaimmissa tapauksissa tämän suuren urakan päälle peliä on vielä modernisoitu, jolloin lopputulos tuntuu samaan aikaan tutulta, mutta myös tuoreelta. Tähän viimeiseen kategoriaan kuuluvat esimerkiksi Resident Evil 4:n, Dead Spacen ja Silent Hill 2:n uusintaversiot.


Pitkään näytti siltä, että myös kohtalaisen legendaarisen, mutta aikanaan rikollisen vähälle huomiolle jääneen Metal Gear Solid 3: Snake Eaterin uusintaversio kuuluisi tähän porukkaan, koska julkaisua edeltäneet hypepuheet mainostivat, miten peli on tehty alkutekijöistään asti uusiksi ja modernisoitu tuntumaan nykyaikaiselta kolmannen persoonan räiskintäpeliltä.

Kuulosti kovalta, suorastaan huikealta. Ja niinpä pettymys olikin melko karu, kun lopputulos putoaa outoon välimaastoon, jossa uudistukset eivät ole riittäviä, eikä se supermoderni teknologiaan ole lopulta hyvä juttu.



Metal Gear Solid 3: Snake Eater oli jo ilmestyessään hyvin outo peli. Se oli teoriassa jatko-osa paria vuotta vanhemmalle Metal Gear Solid 2: Sons of Libertylle, mutta tarinan jatkamisen sijaan se hyppääkin ajassa taaksepäin kylmän sodan tunnelmiin kertomaan Solid Snaken oppi-isän (ja ehkä myös oikean isän?) nuoruusvuosista. Snake lähetetään Neuvostoliiton maille pelastamaan tiedemiestä, joka on kehittänyt jonkinlaisen kävelevän ja ydinaseilla varustetun panssarivaunun, mutta operaatio menee tietenkin pieleen. Snaken oma oppi-isä (tai oikeammin oppiäiti) loikkaa rautaesiripun pimeälle puolelle ja pian koko viidakko kuhisee yli-inhimillisen vahvoja supersotilaita, kummituksia, mielensä avulla ampiaisia kontrolloivia hiippareita ja ties mitä muuta. Niin, tämä todellakin on Hideo Kojiman peli.


Siinä missä ne aiemmat Metal Gear Solidit olivat toiminnallisia pelejä, joissa välillä myös hiippailtiin, Snake Eater vie touhun useita askeleita enemmän sinne hiiviskelyn suuntaan. Se tuntuu välillä miltei hämmentävän yksityiskohtaiselta selviytymispeliltä, jossa pelaajan täytyy huolehtia Snaken ravinnonsaannista metsästämällä itselleen ruokaa, vaihdella ympärillä olevan maaston mukaan tämän naamiointia, hoitaa kentällä saamiaan haavoja ja vammoja ja niin edelleen. Peliltä, jossa liikesensorin aktivointi väärässä kohdassa johtaa kuolemaan, koska myös viholliset kuulevat sen piipityksen.

Tämä kaikki on totta myös edelleen Metal Gear Solid ?: Snake Eaterin tapauksessa, sillä sen varsinaisen pelillisen sisältönsä puolesta se on joko identtinen alkuperäisen pelin kanssa, tai ainakin niin lähellä, että en itse muistojeni avulla pysty hahmottamaan suuria eroja. Tämä tietenkin tarkoittaa, että monet pelin piirteistä ovat kirjaimellisesti 21 vuotta vanhoja, eli mukana on runsaasti kerrasta poikki -kuolemia, kun Snake vahingossa kävelee ansaan tai vaikka uppoaa jokea ylittäessään mutaan ja hukkuu. Brutaalia menoa.


Mutta toisaalta niin sen kuuluukin olla. Jos nämä oudot ja usein hämmentävän yksityiskohtaiset – mutta silti rosoiset – reunat olisi hiottu pois, olisiko Snake Eater ollut enää Snake Eater? Väitän, että ei. Kojiman huuruisten tarinoiden tavoin myös se “mitä hittoa ne oikein ajattelivat?!”-tason pelisuunnittelu on osa Snake Eaterin charmia. Se ei ole vain juttu, joka täytyy kestää, vaan se juttu, jota peliltä odotetaan. Tältä osin olenkin täysin okei sen kanssa, että uudistukset ovat joko hyvin vähäisiä tai olemattomia. Ongelmat löytyvätkin sieltä mekaanisen pelattavuuden puolelta.

Snake Eateria voi pelata kahdella tavalla. Toinen näistä on se alkuperäinen: kamera ei ole Snaken olan takana, vaan taivaalla. Snake liikkuu painokkaasti tikun osoittamaan suuntaan, eikä näkymää voi juuri muutella, vaan kameraa voi ainoastaan hieman kallistella eri suuntiin. Jos haluaa nähdä eteensä, on siirryttävä erityiseen ensimmäisen persoonan kameraan, jolloin ei sitten tehdäkään muuta kuin katsellaan – tai ammuskellaan. Tämä pelitapa toimii yhtä hyvin kuin aikanaankin, eli ei kovin hyvin.


Tiimin pääfokus on selvästi ollut uusitussa kolmannen persoonan pelitilassa, joka näyttää ja paperilla kuulostaa modernilta kolmannen persoonan räiskintäpeliltä. Paperilta katsottuna kontrollit ovat hyvin modernit ja kaiken pitäisi olla kunnossa. Tämä on siis selvästi paras tapa pelata Snake Eateria, vai mitä? No… joo ja ei. Minun kirjoissani kolmannen persoonan pelitila toimii paremmin kuin isometrinen veljensä, sekä myös näyttää älyttömästi paremmalta. Valoefektit näyttävät realistisemmilta, samoin kuin moninaiset sääefektitkin. Uudet kontrollit ja niitä tukevat tuunaukset ovat myös teoriassa hyviä. Kehitystiimi ei ole lähtenyt keksimään pyörää uudelleen, vaan on sen sijaan nojannut genren moderneihin konventioihin. Hyvä juttu.

Ja sitten koko homma on vesitetty jättämällä mukaan outoja lainauksia siitä alkuperäisestä, isometrisestä – ja kankeasta – pelitavasta, jotka eivät todellakaan sovi olevinaan moderniin kolmannen persoonan räiskintäpeliin lainkaan. Kamera on niin lähellä Snaken takana, ettei pelaaja näe ympärilleen juuri lainkaan. Kontrolleissa on outoa inertiaa ja kankeutta. Esimerkiksi suojaa vasten nojaaminen onnistuu vain, jos kävelee suoraan suojaa kohti. Vähänkään viistompi kulma ei toimi. Ja suojasta ei myöskään lähdetä pois helposti, vaan jälleen painamalla tikkua suoraan poispäin. Snaken kääntösäde kilpailee rekka-autojen kanssa ja kaikki on niin helvetin kankeaa. Hyvin persoonallisen tuntuman kanssa pystyy kyllä elämään, mutta se tökki ainakin minulla koko pelin ajan ainakin hieman vastaan.



Huonoja uutisia: Metal Gear Solid Delta on Unreal Engine 5 -peli. Lisää huonoja uutisia: sen kehityksestä vastasi Virtuos, joka ei ole perinteisesti ollut se maailman laadukkain uusintaversioiden kehittäjä. Nämä kaksi tekijää yhdessä tuovat mukanaan runsaasti ongelmia.


Peli näyttää kyllä todella hyvältä, kiitos Unreal Enginen realististen efektien ja selvästi korkeiden tuotantoarvojen. Mutta komeudesta maksetaan karu hinta. Yksikään pelin versioista ei selviä teknisesti puhtain paperein, sillä konsoliversioiden ruudunpäivitys tökkii eeppisesti, PlayStation 5 Pro -versio pyörii sisäisesti 720P-resoluutiolla ja PC-versio vaatii koneelta järkyttävästi tehoa. Oma Ryzen 7800X3D-prosessorilla ja RTX 5080 -näytönohjaimella varustettu koneeni pyörittää peliä korkeilla grafiikka-asetuksilla ja 1440P-resoluutiolla juuri ja juuri 60 FPS:n nopeudella – enimmäkseen. Monissa kohdissa ruudunpäivitys dippaili minunkin koneellani merkittävästi. Mukana on myös runsaasti pientä mikrotöksähtelyä, mikä on muodostunut Unreal Engine 5:n todelliseksi tavaramerkiksi, samoin kuin myös antialiasoinnin todella huomattava ja häiritsevä väreily.

Konami ilmoitti pelin ilmestyttyä olevansa tietoinen ongelmista ja lupasi korjata niitä päivitysten muodossa, mikä on myös syy sille, miksi arvostelu ilmestyy vasta nyt. Halusin antaa pelille parhaan mahdollisen tilaisuuden ja Konamille aikaa korjata ongelmia, mutta vajaata kuukautta ja muutamia päivityksiä myöhemmin tilanne ei ole muuttunut merkittävästi suuntaan tai toiseen: peli vaatii yhä järkyttävästi tehoa ja konsoliversiot ovat yhä hämmentävän kehnoja.


Niinpä käteen jää hyvin rosoinen ja ristiriitainen luu. Metal Gear Solid ?: Snake Eater on sisältönsä ja tarinansa osalta yhä täyttä rautaa. Puhdasta Kojimaa sillä parhaalla mahdollisella tavalla, puhuttiin sitten yliluonnollisia hiippareita vilisevästä kylmän sodan teknotrilleritarinasta, tai pusikossa naamamaalejaan ja pukuaan pahvilaatikossa säätelevästä Snakesta. Metal Gear Solid 3:lle ei vieläkään oikein ole vertaistaan, joten olen hyvin iloinen siitä, että kokonainen uusi pelaajasukupolvi saa kokea sen hämmentävät riemut.

Järkyttävästi tökkivä teknologia ja oudon kankea pelattavuus kuitenkin väistämättä vesittävät uusintaversion huikeutta. En jaksa oikein enää uskoa siihen, että Virtuos julkaisee mitään jeesuspäivitystä, joka saa pelin pyörimään pehmeästi tai tuntumaan paremmalta, joten tilanteen kanssa on vain elettävä. Tämä mielessä se klassinen “odotelkaa alennusmyyntejä” tuntuisi tavallaan siltä väistämättömältä johtopäätökseltä, mutta hitto vie… rakastan Metal Gear Solid 3:a enkä voi kuin julistaa sen ilosanomaa kaikille kuulijoille. Ongelmista huolimatta Kojiman tiimin nerous paistaa yhä läpi sen verran kirkkaasti, että jos kotoa löytyy pelikone, joka yleensä pystyy Metal Gearia pyörittämään, antaisin itse pelille tilaisuuden.