Puolalainen Reikon Games tunnettiin aiemmin lähinnä Ruiner-toimintaroolipelistään. Älyttömän komean näköinen peli kysyi tärkeän kysymyksen: mitä jos Diablo, mutta cyberpunk? Vastauksena toimitettiin ihan asiallinen peli, joka oli pienen tuunauksen päässä hyvyydestä.


Nyt tiimi yrittää uudelleen, joskin peligenre on vaihtunut kokonaan. Metal Edenin kun voisi tiivistää jälleen simppeliin kysymykseen: mitä jos Doom, mutta cyberpunk-anime? Ja mikäs siinä, ideahan on mitä mainioin. Se vuoden 2016 Doom oli huikea ja uskomattoman tyydyttävä peli, jonka jatko-osat vain karkasivat kauemmas ja kauemmas niistä jutuista, jotka tekivät Doomista lähes täydellisen pelikokemuksen.


Mutta Doomin töppi on muiden tilaisuus, koska joku muu voisi nyt ottaa kopin alkuperäisen Doomin – siis jälleen se vuoden 2016 ”alkuperäinen” Doom – suunnitteludokkarista ja ratsastaa sillä tähtiin. Helppo homma, vai mitä?



Olen rehellisesti sanoen onnistunut jo unohtamaan miltei täysin Metal Edenin tarinan, vaikka juuri äsken pelasin koko pelin läpi. Futuristinen kahden kerroksen maailma, jossa rikkaat elelevät pilvissä ja köyhät kurjuudessa, kostotehtävälle lähetetty robottisoturi, joka on pelin tarinassa tarkoitettu kertakäyttöiseksi ja tehtävän jälkeen unohdettavaksi, pelaajaa kajareista ohjastava ja ohjaava ääni, joka puhelee mystisiä suuremmista salaisuuksista ja totuuksista. Ja siinä se sitten olikin.


Mutta liekö tuolla väliä, sillä kuten usein toimintapeleissä, myös Metal Edenissä tarina on vain tekosyy, joka saa pelaajan liikkeelle. Joka työntää häntä eteenpäin kentästä toiseen, ikään kuin itse pelattavuuden kiehtovuus ja viihdearvo eivät riittäisi tekemään sitä. Vaikka tarina onkin mitä on, pelin maailma on paljon kiinnostavampi. Se on selvästi lainaillut runsaasti vaikutteita animen ja cyberpunkin maailmoista, ja kenttäsuunnittelussa siirrytään hauskasti ja viihdyttävästi paremman väen kiiltävän maailman ja köyhällistön kurjuuden välillä.


Tehtävänä on hyvin yksinkertaisesti edetä lineaaristen kenttien läpi mahdollisimman nopeasti ja tyylikkäästi, moninaisia liikkumismahdollisuuksia hyödyntäen. Kenttäsuunnittelu on toimivaa ja jälleen apinoi sen alkuperäisen Doomin tyyliä hyvin, joskin ilman saatananpalvontaa. Pienet sivupolut tarjoavat etsivälle bonusesineitä ja muuta mukavaa, mutta eivät koskaan vie niin kauas pääreitistä, että maailmaan voisi eksyä.

Onkin selvä, että Metal Eden elää tai kuolee pelattavuutensa myötä.



Oletko pelannut sitä vuoden 2016 Doomia? Onneksi olkoon, tiedät nyt suunnilleen kaiken Metal Edenistä, sillä pelatessa tulee hyvin vahvasti sellainen olo, että kehitystiimi on jatkuvasti selaillut ainakin toisella silmällä id Softwaren räiskintäklassikon suunnitteludokkareita. Eikä siinä sinänsä ole mitään väärää, sillä muiden ideoiden lainailu ja tuunailu ovat pelinkehityksen perusjuttuja, eikä se id Softwarekaan kaikkia ideoitaan hihoistaan kiskonut, vaan lainasi vuorostaan muualta.


Mutta jos Doom jäi pelaamatta tai ehti jo unohtua, Metal Eden on parkour-henkinen ensimmäisen persoonan räiskintäpeli. Kentät ovat täynnä erilaisia hyvin kevyitä liikepuzzleja, joissa pelaajan täytyy vaikka seinäjuoksuja, tuplahyppyjä ja muita kykyjään yhdistelemällä ylittää mahdottomalta näyttäviä monttuja, siinä sivussa vihollisia räiskien. Välillä liidellään taivaalla roikkuen tarttumakoukulla siellä sun täällä risteileviin kiskoihin, toisinaan taas pysähdytään suuremmalle taisteluareenalle pistämään useampi alati koveneva vihollisaalto pakettiin ennen kuin tie eteenpäin aukeaa.

Noin puolen tunnin mittainen tutoriaali esittelee hyvin ne moninaiset mekanismit, joiden hyödyntäminen on sitten elinehto. Doomin tavoin pelaaja osaa jos jonkinlaisia lähitaisteluhyökkäyksiä ja viimeistelyliikkeitä, joilla kaikilla on myös toissijainen toiminto. Niitä oikeaan aikaan hyödyntämällä kun lennättää vihollisista valtavasti kestopisteitä, panssareita tai ammuksia palauttavia esineitä, joita ilman pelaaminen tyssää nopeasti. Asevalikoima on hyvin tyypillistä räiskintäpelien peruskamaa, mutta kaikkiin aseisiin voi myös pultata modeja, jotka hieman muuttelevat niiden toimintaa. Tarjolla on aina pari vaihtoehtoa, joista vain toisen – sekä sitä parantavat myöhemmät tuunakkeet – saa kerralla käyttöönsä.


Kun kaikki tämä vielä tarjoillaan aivan uskomattoman kauniiden grafiikoiden ja iskevän soundtrackin saattelemana, kuulostaa aika hyvältä, vai mitä? Kieltämättä. Ja olin itsekin sen ensimmäisen reilun tunnin ajan aivan pähkinöinä. Sen jälkeen innostus laskikin kuin pulkkamäessä konsanaan, kunnes lopuksi peli tuntui jopa pettymykseltä.



Metal Edenin suurin ongelma on, että vaikka se on hyvin lyhyt peli, jonka pelaa läpi parissa illassa, se toistaa itseään. Erilaisia vihollistyyppejä on lopulta vain muutama ja niitä pusketaan sitten vastaan uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Yhden kentän sisällä joutuu jo useita kertoja miltei samanlaisen taisteluareenan keskelle toistamaan miltei samaa taistelua. Aluksi erilaiset vihollistyypit tuntuvat mukavilta ja niiden vaatimat erikoiskikat haastavilta, mutta homma muuttuu pian puisevaksi toistoksi.

Kuten jo mainitsin, tarina on hyvin perustason huttua, mutta sitä on myös ihan liikaa. Turhan usein pelaaja pysäytetään paikalleen kuuntelemaan, kun se radiosta mystisiä puheleva ääni paasaa milloin mistäkin, eikä eteenpäin pääse, ennen kuin palopuhe on kuunneltu.


Ongelmien kolmikon viimeistelee tekninen toteutus, joka on välillä yllättävän löperöä. Valtaosan ajasta Metal Eden näyttää todella hyvältä ja pyörii pehmeästi. Jostain syystä vähän väliä ruudunpäivitysnopeus kuitenkin töksähtelee selkeästi ja häiritsevästi. Kuinka ollakaan, pelin taustalla pyörii jälleen kerran Unreal Engine 5, joten selkeästi ne pelimoottorin lastentaudit nostavat jälleen rumaa päätään.

Niinpä lopulta Metal Eden on turhauttava kokemus, jonka alun lupaus ei kanna sitä maaliin saakka. 40 euron hintalappu tuntuu lyhyeen kestoon ja suureen toistoon nähden ikävän korkealta, joten kannattaa vähintään odotella alennusmyyntejä.