Vampyyrifanien vuosikymmenten odotus päättyy, kun sata vuotta uinunut vampyyrivanhus herää Seattlen moderneilta kaduilta. Sisäisten kärhämöintien ja salaliittojen haurastuttama kaupunki elää veitsen terällä; on pelaajasta kiinni, palaako kaupunki jälleen karrelle vai ei.



Rakastan Vampire: The Masqueradea. Laajempaan World of Darkness -universumiin kuuluva “VtM” on kuin luotu juuri minulle, sillä rakastan niin film noirin synkeitä salaliittoja kuin Buffy, vampyyrintappajan pilke silmäkulmassa modernisoituja verenimijöitä. Noirin, modernin maailman ja itseironian yhdistely on VtM:n ytimessä. VtM:n maailma on käytännössä kuin tosielämän maailmamme, mutta erilaisten hirviöiden täyttämänä ja tavallista synkempänä. Vaikka osa faneista ottaa VtM:n kuolemanvakavasti, universumin hirviöt ovat aina olleet myös humoristisia.


Pöytäroolipelinä alkanut Vampire: The Masquerade on levinnyt vuosikymmenten saatossa eri medioihin, mutta videopelien puolella on ollut omat haasteensa. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta videopeliadaptaatiot ovat isommalla tai pienemmällä budjetilla tehtyjä tarinapelejä, joista nauttiminen on pitkälti riippuvaista siitä, miten paljon innostuu vampyyrivoimafantasioista. Merkittävin poikkeus tähän on Troika Gamesin vuonna 2004 ilmestynyt Vampire: The Masquerade - Bloodlines, joka nousi nopeasti kulttisuosioon keskeneräisyydestään ja teknisestä viimeistelemättömyydestään huolimatta. Bloodlines tarjosi todella tunnelmallisen roolipelikokemuksen, vaikka pelin viimeiset osuudet pilattiinkin pakollisilla toimintakohtauksilla.


Ensimmäinen Bloodlines ilmestyi tosiaan jo 2004, joten jatkoa on saatu odottaa. Uudesta Bloodlines-pelistä saatiin varmistus vuonna 2019, kun Paradox paljasti pelikuvaa sisältäneen trailerin. Fanit olivat skeptisiä pelikuvan laadusta, eikä julkaisijakaan ilmeisesti ollut järin tyytyväinen, sillä ensin pelisarjaa luotsanneet päätekijät saivat kenkää, ja sitten koko kehityksestä vastannut Hardsuit Labs heitettiin pihalle. Tilalle otettiin pienimuotoisista tarinapeleistä tuttu The Chinese Room, joka herätti uusia huolia: miten staattisista ja tiukasti käsikirjoitetuista peleistä tuttu firma onnistuisi laajamittaisen roolipelikokemuksen kehittämisessä? Vastaus on, että eipä juuri mitenkään, sillä Bloodlines 2 on nimestään huolimatta jälleen uusi, tiukasti kiskoilla kulkeva, toiminnallinen tarinapeli – siitäkin huolimatta, että pelistä löytyy avoin maailma ja dialogivaihtoehtoja.



Ensimmäinen peli sijoittui aurinkoiseen Kaliforniaan, tällä kertaa seikkaillaan hieman pohjoisemmalla länsirannikolla. Sateisuudestaan tunnetussa Seattlessa valmistaudutaan joulun viettoon, kun kaupungin vampyyrimaailma järkkyy: vain muutaman päivän aikana kaupunkia johtava vampyyriprinssi kuolee, epäkuolleet ruodussa pitävä sheriffi aloittaa henkilökohtaisen ajojahtinsa, vampyyrimaailmaa terrorisoinut sarjamurhaaja riehuu kaduilla ja ällistyttävän voimakas vampyyrivanhus herää sadan vuoden nokosilta.


Vampire: The Masqueraden nimestä tuttu naamioituminen on vampyyrien sääntö numero 1: tapahtui mitä tahansa, kuolevaiset eivät saa tietää vampyyrien olemassaolosta – joten kaikki yliluonnolliseen viittaava on piilotettava ihmisten silmiltä. Seattlen kaaoottinen tilanne onkin palava ruutitynnyri, joka pitäisi saada sammumaan pikimmiten. Pelaaja on Nomad, edellä mainittu vampyyrivanhus, joka herää pitkästä unestaan oudon merkin kanssa: kämmeneen kaiverrettu symboli tuntuu heikentävän vampyyrin voimia ja pakottavan tätä erilaisiin toimiin. Samanaikaisesti Nomadin päässä kuuluu film noir -yksityisetsivän monologit, jotka paljastuvat vastikään kuolleen malkavian-vampyyrin tietoisuudeksi. Mitä ihmettä Seattlessa on meneillään?

Bloodlines 2 on selvästi suunniteltu vain ja ainoastaan tarinaansa varten, kaikki muu on toissijaista. Onneksi voi sanoa, että tarinassa on puolensa: mielenkiintoisista palasista rakentuu varsin eheä ja kauniisti yhteenkutoutuva dekkarijuoni, joka kertoo kaksi erillistä tarinaa. Seattlen uudeksi sheriffiksi ryhtyvä Nomad määrittää kaupungin tulevaisuuden, mutta hahmon pään sisällä kuiskutteleva yksitysetsivä Fabien kertoo kaupungin historiasta: sata vuotta vampyyrietsivänä toiminut malkavialainen on selvittänyt niin sarjamurhaajan identiteettiä kuin vampyyrihovin salaliittoja, jotka kaikki nivoutuvat tyydyttävällä tavalla yhteen. Fabien ja Nomad tarjoavat myös hauskalla tavalla VtM:n kaksi erilaista maailmaa: Nomad on ikuisesti yrmeä tosikko, Fabien taas tuo esiin universumin koomisemman puolen. Kaksikko pelaa hyvin yhteen, niin käsikirjoituksen kuin näyttelyn tasolla.


Harmillisesti laatu lässähtää totaalisesti loppua kohden. Mysteeri koukuttaa ja kiinnostaa loppumetreille saakka, mutta tuntuisi siltä kuin peli loppuisi kesken. Spoilaamattomasti voidaan todeta, että pelin lopussa tapahtuu kolme suurta, Seattlen tulevaisuuden määrittävää asiaa. Käytännössä näistä kolmesta asiasta ehtii kuitenkin tapahtua vain ensimmäinen, kun peli lyökin yllätyksenä lopputekstit ruutuun. Loput tapahtumat, kuten mitä koko kaupungille ja sen merkittävimmälle hahmolle tapahtuu, kerrotaan parilla diakuvalla ja kertojaäänellä. Näin karmaisevaa lässähdystä ei ole aikoihin nähty. Mikä pahinta, lähes millään teoillani tai valinnoillani ei tuntunut olevan vaikutusta. Pelistä löytyy myös paljon kesken jääneitä juonikuvioita, vaillinaisesti toteutettuja mekaniikkoja ja aivan loppumetreilläkin esiteltyjä sivuhahmoja, jotka katoavat vain muutama minuutti esittelynsä jälkeen.

Lopun ongelmista ja maailman pinnallisuudesta huolimatta matka oli varsin viihdyttävä. Rakastan VtM:ää niin paljon, että vampyyrisheriffin rooliin heittäytyminen oli hauskaa ja mielenkiintoista puuhaa, siitäkin huolimatta että Bloodlines 2:ssa vampyyrien maailmaan saadaan lopulta varsin rajoittunut kurkistus. Nautiskelu vaatii kuitenkin vahvaa fanilasien taakse piiloutumista, yhtään kriittisemmin tarkasteltuna pelin sisältö ei laatukriteerejä täytä.



Teknisesti ottaen voi väittää, että pelaaja saa pelata omanlaistaan Nomadia: hahmon ulkonäköä saa muokattua, tarjolla on erilaisia voimia ja hahmon vampyyriklaanin saa valita kuudesta vaihtoehdosta. VtM:n maailmassa vampyyrien klaani määrittää paljon: esimerkiksi malkavianit ovat mielipuolisiksi haukuttuja selvänäkijöitä, ventruet vallanhimoisia poliitikkoja, nosferatut epämuodostumien rumentamia hiiviskelijöitä, ja niin edelleen. Klaanivalinta on kenties ensimmäinen asia, jossa Bloodlines 2:n rajoittuneisuus tulee ilmi: ensimmäisessä pelissä eriskummallisia dialogivaihtoehtoja tarjoavan malkavianin, ihmisten ilmoilta piilossa pysyttelevän nosferatun ja charmikkaan toreadorin pelaaminen tarjosi tyystin erilaisen pelikokemuksen. Jatko-osassa malkavianit, nosferatut ja muut aidosti erilaiset klaanit on säästetty sivuhahmoille, ja pelaajan on tehtävä valintansa klaaneista, joiden erot näkyvät lähinnä taistelutaidoissa: toreadorit hurmaavat yhden vihollisen puolelleen kärhämöiden aikana, ventruet taas komentavat yhden vihollisen tappamaan itsensä.


Klaanivalinta – tai muutkaan valinnat – näkyvät kuitenkin hyvin harvoin pelatessa. Tuntikymmeniä kestäneen pelin aikana oli ehkä kourallinen tilanteita, jossa klaanivalintani näkyi mitenkään dialogissa – enkä tiedä oliko silloinkaan mitään aitoa vaikutusta. Nomad voi kyllä valita mielipiteensä asiaan kuin asiaan, mutta valintojen vaikutus tuntui jäävän aina kosmeettiseksi. Ruudun yläkulmaan tuli tuon tuosta ilmoituksia, kuten “Hahmo X piti puheestasi” tai “Hahmo Y:tä hermostuttaa tuollainen”, mutten tiedä, muuttuiko mikään tarinassa. Yritin myös suorittaa kaikkien eri klaanien tarjoamat sivutehtävät, jotka kuljettivat Nomadia harvinaisen mitäänsanomattomasta hanttihommasta toiseen (miksi satoja vuosia elänyt vampyyrini toimii pakettikuriirina ja putsaa seiniä graffiteista?), mutta en huomannut että eri klaanien miellyttämisestä olisi ollut lopulta mitään hyötyä tai merkitystä.

Vaikka taistelu on aina ollut olennainen osa Vampire: The Masqueradea, Bloodlines 2:ssa taistelua on paljon. Todella paljon. Peliaika jakaantuu käytännössä kahtia tarinaosuuksien ja mätkinnän välillä, joka on varsin iso ongelma, sillä Bloodlines 2 ei ole erityisen tyydyttävä toimintapeli. Toisin kuin ensimmäisessä pelissä, jatko-osassa voi ainoastaan mätkiä vihollisia paljain käsin, tai turvautua veritaikoihin. Erilaisia terä- ja tuliaseitakin löytyy, mutta Nomad ei niihin suostu koskemaan, vaikka telekineesin voimalla niitä voikin heitellä ja ampua vihollisia päin. Hyvin vauhdikas ja erikoisvoimien ryydittämä toiminta ajaa kyllä asiansa, mutta toimintaosuuksia on aivan liikaa sisältöön nähden. Annan kyllä plussaa siitä, että eri voimia voi yhdistellä varsin kekseliäästi: kun ensimmäistä kertaa orjuuttaa viisi vihollista kerralla ja sitten käskyttää nämä tappamaan itsensä, sitä huomaa virnistelevänsä kuin idiootti.


Toimintaa riittää avoimessa Seattlessa, jota on tarjolla noin 20-30 korttelin verran. Kokoluokka on jotakuinkin täydellinen, ja lumisateen sekä neonkylttien kaunistama kaupunki toimii upeana näyttämönä tarinalle. Muun pelin tavoin kaupunki jää kuitenkin lähinnä pintapuoliseksi näyttämöksi, josta ei juuri löydy mielekästä tekemistä. Tyhjyydestä huolimatta pelaaja pakotetaan ramppaamaan kaupungin katuja jatkuvasti edestakaisin. Ikiaikainen vampyyri pystyy myös liitämään kaupungin katolta toiselle, mutta hyvin rajoittunut vampyyri-parkour menettää nopeasti viehätyksensä. Pinnallisuudestaan huolimatta Bloodlines 2:n Seattle henkii VtM:n tyyliä: kadut ovat täynnä toivonsa menettäneitä ihmislampaita, varjojen täyttämillä kujilla vaanii vaaroja ja vampyyrihovi kokoontuu goottilaishenkisissä kartanoissa ja korporaatioiden pilvenpiirtäjissä.



Voin sanoa nauttineeni Bloodlines 2:n pelaamisesta, ainakin suurimman osan ajasta. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin myönnettävä, ettei pelillä ole kamalasti plussia puolellaan: käytännössä ainoa myyntivaltti on mielenkiintoinen tarina Vampire: The Masqueraden maailmassa, kaikki muu on enemmän tai vähemmän hutiloiden tehtyä ja pintapuoliseksi jäävää huttua. Oma ongelmansa on sekin, ettei Bloodlines 2 ole Bloodlines juuri muuten kuin nimeltään. Kenties kulttiklassikolla on yhä sen verran faneja, että tunnettua nimeä kannatti käyttää, vaikka mitään yhteistä peleillä ei olekaan.


En odottanut paljoa Bloodlines 2:lta, sillä skandaaleissa ja kehitysongelmissa ryvettynyt projekti vaikutti tuhoon tuomitulta jo vuosia sitten. Olen silti pettynyt ja harmistunut siitä, että tätä menoa pääsen pelaamaan hyvin tehtyä ja isomman budjetin Vampire: The Masquerade -peliä ehkä joskus 2050-luvulla. On toki muistutettava, ettei se alkuperäinenkään Bloodlines ollut mikään virheetön mestariteos, vaan hyvin hiomaton timantti joka vaati fanien tekemiä päivityksiä ja modeja ollakseen pelattavassa kunnossa. Myös Bloodlines 2:n tekninen toteutus on toheloitu. Ruudunpäivitys takkuaa, tekstuurit välkkyvät ja bugeja riittää alusta loppuun.


Kenelle Bloodlines 2:sta nyt sitten uskaltaa suositella? Jos rakastat Vampire: The Masqueraden maailmaa ja keskityt lähinnä tarinoihin, Bloodlines 2:n parissa viihtyy varsin hyvin – kunhan ei odota, että omilla valinnoilla olisi suurta merkitystä. Fiilistelijätkin viihtynevät hetkittäin Seattlen tunnelmallisilla kaduilla. Hiottua toimintaa, monipuolista roolipelaamista tai mielenkiintoisia mekaniikkoja kaipaavat tulevat kuitenkin pettymään pahasti. Annan tähdet minulle henkilökohtaisesti tärkeitä puolia painottaen ja mahdollisimman suotuisasti; jos olisin yhtään kriittisemmällä päällä, tiputtaisin arvosanaa vielä tähdellä.