Vuoden 2017 Little Nightmares (arvostelu) oli näin jälkikäteen ajateltuna vaikuttavampi elämys kuin vuoden 2021 Little Nightmares 2 (arvostelu), vaikka lähellä oltiinkin ja annoin molemmille aikanaan neljä tähteä. Itselleni ne ovat molemmat tärkeitä pelejä siksikin, että pelasin niitä yhdessä poikani kanssa vuorotellen ja olemmekin odottaneet vuoden viivästynyttä kolmososaa kärsivällisesti.


Pelin kehittäjät ovat vaihtuneet Tarsier Studiosista (joiden ensi vuoden Reanimalia odottelen myös) kauhupeleistään tunnettuun ja edellisen pelin nykykonsoleille portanneeseen Supermassive Gamesiin, mutta heti alkumetreistä asti pelin tunnelma on tutun kylmänväreitä aiheuttavan kolkko ja näkymät tyylikkäitä.


Vaikka asia tiedossa olikin, iski se päin näköä kuin märkä rätti, että peliä ei voi pelata saman television ääressä co-oppina ja juuri sitä olisin jälkikasvuni kanssa kaivannut. Kehittäjät perustelivat ratkaisua “jännityksen laimentumisena” jaetulla ruudulla. Jaa-a.


Little Nightmares III:ssa on kaksi päähenkilöä (sarjalle ominaisen oudosti pukeutunutta lasta): Alone ja Low, joilla molemmilla on omat kykynsä ja joista pelattava hahmo pitää alussa valita. Sekin olisi ollut ihan kiva yksinpelaajille, että hahmoa olisi saanut lennossa vaihtaa. Low-poika hyödyntää pulmien ratkaisuun (aluksi vain) jousta ja nuolia, Alone-tyttö taas jakoavainta, jolla saa murskattua vaikka tiellä olevaa tiiliseinää taikka väänneltyä venttiilejä. Välillä saadaan myös hieman muita kykyjä, mutta vasta ihan loppuvaiheessa mukaan tuleva lisätwisti nostaa sekä puzzle- että innovaatiotasoa hieman korkeammalle.


Pelin maisemissa kaikki on ruosteista, likaista, inasen iljettävää, usvaista, pölyistä, vähän vinksallaan ja niin - painajaismaista. Ray tracing -heijastukset, valot ja varjot, syväterävyys ja utuisuus luovat paikoitellen varsin realistisen surrealistisia maisemia, jotka voisivat olla vaikka animoidusta elokuvasta. Kolkkoa tunnelmaa osataan luoda sekä kuvastolla, animaatioilla että hienosti totetutulla äänimaailmalla ja visuaalisesti kolmannet pikkupainajaiset ovat erinomaisen nättejä - sillä lailla ällöllä tavalla. Pelinkehittäjät ovat viljelleet sinne tänne myös kivoja pikku animaatioita ja ottaneet huomioon asioita, joita pelaaja saattaa hetken mielijohteesta testailla - tälläinen viilailu nostaa pisteitä omalla asteikollani.


Sydämessäni on erityinen paikka peleille, joissa ei kerrota mitään, mistään. Päähenkilöt eivät puhu, mitään ei selosteta, mitään juonikuviota ei avata ja napinpainallusohjeitakin annetaan vain silloin, jos on onnistunut mokaamaan. Se tuo tähänkin pelin osaan oman kolkon tunnelmansa, kun koittaa vähän päätellä, että minne parivaljakko oikein on matkalla ja mikä heidän suhteensa on. Kyse kun kuitenkin on lapsen näkemistä pikku painajaisista.


Pulmien ratkaisu on lähes koko pelin keston ajan suoraviivaista ja varsinkin jos on aiempia pelejä pelannut, ei voisi kuvitellakaan, että joku pulma ratkaistaan muulla kuin sillä ilmeisimmällä tavalla tai hieman ympäristöä katselemalla. Vaaran tunnetta ei pääse mielestäni syntymään edes samalla tavalla kuin edeltäjissä, kun kuoleman jälkeen palataan vain se kymmenisen sekuntia taaksepäin ja yritetään uudelleen. Tilanne paranee pelin viimeisellä tunnilla ja tunnelmakin vähän tiivistyy, mutta silloin ollaan jo melkein myöhässä. Kaiken kaikkiaan pelin läpäisyyn meni yhden viikonlopun iltoina 4-5 tuntia. Myönnettävä on, että ehkä jotkut ongelmat olisivat muuttuneet vähän monimutkaisemmiksi, jos toisena hahmona olisi ollut toinen pelaaja, eikä tekoäly, joka välittömästi näyttää esimerkiksi koska kannattaa juosta tai hiipiä.


Edelliselle pelille annoin neljä tähteä, koska sitä sai melkein heti julkaisun jälkeen kahdenkympin hintaan digitaalisena ja sen arvoinen elämys oli. Tästä kolmannesta osasta kannattaa odotella alennusmyyntejä, sillä neljänkympin hinnalla siitä saa ei ihan neljän tähden kokemukseksi riitä.