Scifi-roolipeli The Outer Worlds 2 johdattaa pelaajat kaukaiseen tulevaisuuteen, jossa omaan erinomaisuuteen hurahtaneet yrityspomot, pyhiä tekstejä väärinkäyttävät uskonnolliset johtajat sekä tosielämästä vieraantuneet teknokraatit kinastelevat keskenään siitä, kuka saa orjuuttaa koko aurinkokunnan. Hetkonen, eikö tämän pitänyt olla scifiä?




Erinomaisista – joskin viimeistelemättömistä – roolipeleistä tunnettu Obsidian Entertainment julkaisi kuusi vuotta sitten The Outer Worldsin, joka yhdisti firman aiemman Fallout: New Vegasin mekaniikat ja tunnelman Joss Whedonin avaruuslänkkäri Fireflyta mukailevaan maailmaan. The Outer Worldsin Halcyon-aurinkokunta oli suitsimattoman kapitalismin ja yrityskulttuurin kurjistama dystopia, jossa työnantaja vaati työntekijältään kompensaatiota, jos tämä kehtasi kuolla ennen työvuoron päättymistä. Kattavaa roolipelaamista sekä viiltävää satiiria sisältänyt peli teki minuun suuren vaikutuksen, vaikka kankeaa toimintaa olikin aivan liikaa.

Ensimmäisessä pelissä Halcyonin tulevaisuus määrittyi niin monenlaiseen suuntaan, että jatko-osa kertoo suosiolla tyystin uudesta ympäristöstä: pelaajan ohjaama salainen agentti on käytännössä intergalaktinen James Bond, jonka “The Earth Directorate” lähettää tutkimaan Arcadian aurinkokuntaa. Arcadia on ainoa paikka galaksissa, jossa osataan rakentaa avaruusmatkustamisen vaatimaa teknologiaa, mutta aurinkokunnassa on jotakin merkillistä meneillään. Tehtävä menee tietysti heti mönkään: pelaajan johtama tiimi kärsii kovia tappioita, tutkimuksen alla ollut avaruusasema räjähtää ja aurinkokunnan keskelle syntyy massiivinen, koko ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaava avaruusrepeämä. Pelaaja itse vajoaa koomaan 10 vuodeksi, jonka aikana koko Arcadia puhkeaa sisällissotaan kolmen osapuolen välillä.


Roolipelimekaniikkojensa puolesta The Outer Worldsit ovat hyvin lähellä aiemmin mainittua Fallout: New Vegasia. Pelaaja voi käyttäytyä hyvin altruistisesti, tökerösti, ahneesti tai välinpitämättömästi, ja käytännössä jokaisen tehtävän voi suorittaa lukuisilla eri tavoilla. Suoraviivaisen räiskinnän ohella hiiviskely, ympäristöjen tutkiminen tai puhuminen riittää yleensä pulmien ratkaisemiseen – joskin on pelaajasta kiinni, jaksaako hiipparointiin tuhlata aikaa.

Erilaisten luonteenpiirteiden ja toimintatapojen lisäksi The Outer Worlds 2:n mukautuvuuden ytimessä ovat kolme eri osapuolta, jotka taistelevat alueen herruudesta – hyvin samanlaiseen tapaan kuin Fallout: New Vegasin kohdalla. Ensimmäisestä The Outer Worldsista tutut yritykset Auntie Cleo’s ja Spacer’s Choice ovat yhdistyneet vihamielisesti uudeksi Auntie’s Choice -konglomeraatiksi, joka yrittää houkutella monarkistisen rautasaappaan alla kasvaneita arcadialaisia kapitalisteiksi. Samanaikaisesti teknokraattisen yhteiskunnan luoneet, pyhää matematiikkaa seuraavat tieteilijät ovat irtaantuneet aurinkokuntaa alkuajoista johtaneista protektoraateista, jotka varmistavat alamaistensa oikeaoppisuuden aivopesemällä jokaisen väärinajattelevan. Käytännössä vastakkain ovat siis täysin vapaisiin markkinavoimiin uskovat liberaalit, George Orwellin Vuonna 1984:stä johtamisvinkkejä poimivat monarkistit sekä tieteilijät, jotka ovat sokeita tosielämän ongelmille. Yhtymäkohdat tosimaailmaan eivät ole hienovaraisia.




Hyvänä puolena voidaan sanoa, että The Outer Worlds 2 on kaikin puolin pätevä ja hauska peli. Toiminta on tällä kertaa paljon sulavampaa ja miellyttävämpää, pelaajalle tarjotaan aidosti erilaisia ympäristöjä, ryhmittymiä sekä toimintatapoja, ja se kaikkein tärkein – eli käsikirjoitus – on yhä hyvällä tasolla. Obsidian on tunnettu nimenomaan vahvoista kässäreistä ja mielenkiintoisista tehtävistä, eikä firma tuota pettymystä. Tällä kertaa voi seikkailla myös kolmannesta persoonasta, joka miellyttänee ainakin osaa pelaajista; itse pelasin silti 99% ajasta ensimmäisestä persoonasta.

Huonona puolena ideat ovat varsin vähissä. Ensimmäinen peli satirisoi varsin tyhjentävästi yrityskulttuuria ja kapitalismin ongelmia, eikä tällä kertaa löydy hirveästi uutta sanottavaa. Obsidian pyrkii laajentamaan satiiriaan myös muita filosofisia tai yhteiskunnallisia aatteita kohtaan, mutta viiltävä terä on hieman tylsistynyt. Vitsit naurattavat toki absurdiudessaan, mutta näitä vitsejä on kuultu vuosien varrella liian monta kertaa. Ymmärrän toki että aiheen käsittely vaatii tarkastelua monesta näkökulmasta, mutta samanaikaisesti aurinkokunnan eri kuppikunnat ja niitä pilkkaavat vitsit tulevat vähän turhankin tutuiksi kymmenien tuntien aikana. Annan käsikirjoitukselle kehuja siitä, että Fallout: New Vegasin tapaan tarjolla ei ole yhtäkään täydellistä osapuolta, jonka taakse voisi asettua ilman tunnontuskia, vaan kaikista löytyy harmaan sävyjä.


Pelaajaa johdatteleva, henkilökohtainen tarinakaan ei halua ottaa tuulta alleen: tuntuu siltä kuin Obsidiania olisi kiinnostanut lähinnä matkan varrella kohdatut sivutarinat ja -hahmot. Sivutarinat ovatkin pelin eittämättä parasta antia, mutta punaisen langan puuttuessa pelaaminen tuntuu ajoittain päättömältä haahuilulta. Saatan myös kuvitella omiani, mutta mielestäni ensimmäisen pelin Halcyon sisälsi paljon enemmän kaupunkeja ja infraa kuin hyvin rajaseutumainen Arcadia: tämä on puhtaasti makuasioita, mutta luonnossa tarpominen on itselleni paljon tylsempää kuin scifi-maailman kaupungeissa ja rakennelmissa tepastelu. Onneksi Arcadian planeetat ovat avoimuudestaan huolimatta tarkoituksenmukaisesti täytettyjä, eikä maailmasta löydy turhaa täytettä tai keräilykamaa.



Vaikka The Outer Worlds 2 on – aiempaa toistaen – kaikin puolin pätevä ja hauska peli, en suoraan sanottuna innostunut pelailusta läheskään yhtä paljoa kuin viime kerralla. Ehkäpä ongelma on siinä, että kyseessä on hyvin perinteinen jatko-osa, joka tyytyy lähinnä toistamaan aiempaa peliä. Kenties yllättävintä on, etteivät juuri mitkään hahmot tai ryhmittymät herättäneet kiinnostustani: käsikirjoitus on edelleen pelin suurin vahvuus, mutta aiemmin jatkuvaa naurua herättänyt käsikirjoitus parveilee ja rönsyilee tuon tuosta, eikä peli löydä kunnon tasapainoa siinä pitäisikö satiirin kohteista välittää tunnetasolla vai ei.


Peliä vaivaa myös pieni rytmitysongelma. Ensimmäinen puolisko kulkee varsin johdonmukaisesti alueelta ja planeetalta toiselle päätehtävien saattelemana, mutta puolivälissä pelaajan liekaa löysennetään ja tehtäviä voi suorittaa vapaammassa järjestyksessä. Idea on mukava, mutta todellisuudessa pelaaja joutuu ravaamaan edestakaisin planeettojen välillä tavoitteiden perässä. Tarinastakin puuttuu kunnon fokus ja kiireen tuntu, vaikka koko aurinkokunta on tuhon partaalla.

Jatko-osan kohdalla suurimman vaikutuksen tekivät lopulta pelin tarjoamat, vaihtoehtoiset läpäisykeinot. Nykyaikana termi “roolipeli” tarkoittaa videopeleissä yhä useammin vain vaihtoehtoisia taitoja tai kykypuita; The Outer Worlds 2 tuntui kuitenkin aidolta roolipeliltä, jonka aikana pelasin hyvin omanlaistani agenttia, joka käytti seikkailussaan hyvin omanlaistaan taitopalettia. Kirkasotsainen ja sulavapuhainen sankarini hiipparoi suvereenisti varjosta toiseen, tiirikoiden vaihtoehtoisia reittejä ja hakkeroiden puolustusrobotteja puolelleen; esimerkiksi jättimäistä vasaraa heiluttava, egoistinen lihaskimppu olisi hoitanut käytännössä jokaisen yhteenoton hyvin erilaisella tavalla. Kohtasin jatkuvasti tilanteita ja keskusteluita, joissa etenemistäni rajoitti jonkin kyvyn puuttuminen. Tällaista lisää.


Haaleahkosta vastaanotostani huolimatta The Outer Worlds 2:sta on helppoa suositella. Kyseessä ei ole vuoden roolipelitapaus, eikä se todennäköisesti räjäytä kenenkään tajuntaa – mutta jos on kaivannut vaihtoehtoisia polkuja tarjoavaa roolipelaamista scifi-ympäristöissä, Obsidian Entertainmentin uutuus on turvallinen valinta.