Muutamaa viikkoa sitten pohdimme Ball x Pit -pelin arvostelun yhteydessä sitä, miten roguelite-ideat ja -mekanismit ovat ulottaneet kyntensä jo moniin sellaisiinkin peligenreihin, joita ei olisi millään osannut ennakkoon arvata. Jatkamme samalla radalla nytkin, sillä yksi vuoden 2025 hauskimmista indie-peleistä uskalsi kysyä erittäin tärkeän ja rohkean kysymyksen: mitä jos sivuttain vierivä tappelupeli, mutta roguelite?


Pelin takaa löytyy Guard Crush Games, vuonna 2009 perustettu indie-studio, joka on koko olemassaolonsa ajan keskittynyt sivuttain vierivien tappelupelien kehittämiseen. Tiimin aiemmalta pelilistalta löytyy esimerkiksi mainio Streets of Rage 4, joten kyse ei ole niinkään hihasta vedetystä ideayhdistelmästä, vaan tiimin pitkäaikaisen kiinnostuksen kohteen tuunauksesta.

Kehitystiimin taustat on helppo aistia itse pelistäkin hyvin nopeasti, sillä Absolum todellakin tuntuu erinomaisen hyvältä tappelupeliltä... jossa on mukana myös roguelite-elementtejä.




Absolum kertoo tarinan tuhon partaalla olevasta maailmasta, jonka moninaiset kulttuurit ja kansat ovat päätyneet maagisten sotakoneiden ja hirmuhallitsijan otteeseen. Ainoana vastarintana toimii pieni ryhmä sotureita, jotka kaikki taistelevat äitinsä puolesta. Paitsi että tämä äiti ei vain tee teidän äitienne ruokia, vaan on enemmänkin... no, Äiti isolla Ä-kirjaimella. Maaginen ja yliluonnollinen olento, joka edustaa toivoa ja unelmaa uuden elämän alkamisesta.

Aluksi tarjolla on kaksi sankaria, jotka kukin taistelevat vahvasti omalla tyylillään, mutta pelin edetessä voi kohdata muitakin nykymenoon kyllästyneitä, jotka ovat valmiit heittämään painonsa Äidin tueksi. Joku tästä porukasta, tai kaksikko siitä, jos haluaa pelata kaverin kanssa joko jaetulla ruudulla tai netin välityksellä sitten lähtee kerran toisensa jälkeen yrittämään pahan hirmuhallinnon kukistamista. Vaikeustaso on väännetty korkealle, joten operaatio tuskin onnistuu aivan ensimmäisten pelikertojen aikana, mutta se ei haittaa.


Mainiona ideana peli jo alusta saakka valmistaa pelaajaa siihen, että operaatio tulee roguelite-pelien hengessä vaatimaan useita yrityksiä, hahmojen kykyvalikoimien parantelua ajojen välissä, sekä tietenkin taitojen hiomista. Tehtävään hypätessä sankarit alustavat pelikertaa “katsotaan, miten pitkälle pääsen tällä kertaa”-henkisillä kommenteilla ja kun nämä kuoleman jälkeen syntyvät uudelleen Äidin pyhäkössä, tämä lohduttaa pelaajaa ja nostaa esiin jotain positiivista edellisestä yrityksestä. Tuntuu ehkä paperilla hassulta, mutta käytännössä tällaiset pienet yksityiskohdat vievät tappion karvaasta kalkista paljon kitkeryyttä.



Kuten kaikki roguelite-pelien ystävät ovat vuosien varrella huomanneet, roguelite-ideoiden lisääminen peliin ei ole mikään hopealuoti, joka ratkaisee kaikki ongelmat. Perusteiden täytyy olla kunnossa, jotta pelistä tulee mitään. Ja Absolumin tapauksessa näin myös ehdottomasti on, sillä ennen kaikkea muuta se on erinomaisen hyvä ja näyttävä tappelupeli.


Sankarit kulkevat vasemmalta oikealle läpi kauniiden ja sarjakuvamaisten maisemien, toisinaan vaikka myrskytuulen riepottelemalla rannikolla, toisinaan kummitusten täyttämässä hylätyssä kaivoksessa. Vähän väliä vastaan hyppii tietenkin vihollisia, jolloin on aika kepittää näitä käkättimeen.

Absolumin tappelusysteemi on enimmäkseen hyvin perinteinen, mutta muutamilla todella hyvillä lisäyksillä. Hyökkäyksiä – sekä heikkoja että vahvoja – voi ketjuttaa komboiksi, vihollisia voi heitellä ilmaan jonglöörausta varten, kontrollit ovat erittäin tarkat ja toimivat... perusteet toimivat. Pidin suunnattomasti siitä, että pelaajan pääasiallinen puolustuskeino on nopea ja helposti tehtävä syöksähdys eteenpäin, joka pystyy paitsi blokkaamaan suuren osan vihollisten hyökkäyksistä, myös saman tien altistaa nämä kriittisille osumille. Erilaiset viholliset hyökkäilevät eri tavoilla ja erilaisilla rytmeillä, mutta kun ne oppii, pelaamisesta tulee kuin tyydyttävää tanssia, jossa omat kombonsa voi aina keskeyttää oikea-aikaisella torjunnalla ja sitten nostaa turpasaunan lämpöjä entisestään. Toki pelin edetessä mukaan tulee myös erilaisia erikoishyökkäyksiä, joita pitää väistellä tai torjua muilla tavoilla.


Peli opettaa kaiken oleellisen kattavassa tutoriaalissa, mutta rehellisesti sanoen jouduin senkin jälkeen välillä pistämään paussin päälle ja tarkistamaan mukana tulevasta sanakirjasta, mitä jotkut erilaiset kyvyissä ja esineissä mainitut mekanismit oikeasti tarkoittivatkaan.

Nämä erilaiset kyvyt ja esineet ovat yksi niistä suurista roguelite-jutuista. Pelaajat saavat vähän väliä valita itselleen uusia ominaisuuksia tai muita pieniä bonuksia muutamasta eri vaihtoehdosta. Ne lisäävät hauskoja uusia elementtejä niihin hyviin perustason mekanismeihin. Ehkä se jo mainittu torjunta onnistuessaan sytyttää viholliset palamaan? Sitten voi pelikerran aikana yrittää valita muita kykyjä, jotka tukevat tätä tuunaketta. Tai ehkä haluaa sen sijaan keskittyä parantamaan maasta poimittavien heittoaseiden tehoa kykyvalinnoillaan? Erilaisia tyylejä on runsaasti ja ne pitävät pelin pitkään tuoreen oloisena.


Kykyvalikoima on aluksi kapea, mutta pelikertojen kertyessä se paisuu, kun mukaan liittyy uusia sankareita, jotka tuovat mukanaan vaikka nekromantian salat ja opettavat näin muutkin sankarit nostamaan esiin kuolleita sotureita avukseen. Roguelite-lisukkeet on toteutettu erinomaisesti, koska ne eivät missään vaiheessa vie huomiota siitä pääasiasta, vaan ainoastaan tukevat sitä ja tuovat peliin lisää uudelleenpeluuarvoa. Pidin suuresti myös siitä, miten peli haarautuu pelaajan valintojen mukaan erilaisille poluille, joista miltei kaikissa on omat pienet salaisuutensa ja tehtävänsä, joita löytämällä ja suorittamalla voi avata taas uusia reittejä tai oikopolkuja. Erinomaista työtä!



Todella mainion pelattavuuden tukena toimii myös Absolumin audiovisuaalinen ilme, joka on aivan älyttömän laadukasta tasoa. Sarjakuvamainen tyyli toimii erinomaisesti ja kaikkiin hahmoihin, olivat nämä sitten pelaajia tai vihollisia, on saatu hillitön määrä persoonallisuutta. Animaatiot ovat tästä huolimatta aina helposti luettavissa, joten tyyli ei missään vaiheessa kiilaa pelattavuuden edelle. Se vain tukee sitä.


Lopputuloksena on peli, jota ei voi kuin suositella. En normaalisti ole se suurin sivuttain vierivien tappelupelien ystävä, koska usein niiden pelattavuus on joko turhan simppeliä tai sitten vaatii niin paljon panostusta, ettei minulla ole enää siihen joko aikaa, tai keski-iän myötä fysiologisia resursseja. Absolum sai kuitenkin niin paljon kehuja kaveripiirissäni, että ostin sen itsekin. Eikä tarvinnut katua. Kaikesta näkee, että pelin taustalla on tiimi, joka todella ymmärtää, miten hyviä tappelupelejä tehdään.



Perustason mekanismit opettelemalla pärjää hyvin, mutta jos kaipaa peliinsä lisää syvyyttä, sitäkin on tarjolla. Eikä sen lisäsyvyyden opettelu ole mitään masokistien hommaa, koska kontrollit ovat niin uskomattoman napakat, pelin visuaalinen suunnittelu niin selkeää, ja maailman säännöt niin selvät ja reilut, että kaikenlaiset normaalisti vain YouTuben kautta koettavat torjuntoihin nojaavat hahmobuilditkin ovat meidän tavallisten kuolevaisten ulottuvilla.

Ei siitä pääse mihinkään: Absolum on hillittömän hyvä peli ja mestariteos.