Olen rakastanut Katamari Damacya siitä lähtien, kun joskus 2000-luvun alkuvuosina törmäsin siihen Something Awful -foorumin ketjussa. Koska ensimmäistä peliä ei vielä tuolloin saanut Euroopasta, tilasin siitä itselleni japanilaisen kopion, jota pelailin sitten modatulla PlayStation 2:llani.


Hyvällä tavalla vinksahtanut meininki, todella persoonallinen pelattavuus ja pelihistorian parhaimmistoon kuuluva soundtrack tekivät Katamari Damacystä täysin uniikin pelikokemuksen, jolle ei ollut vertaista.

Nykyään niitä vertaisia toki on paljonkin, koska peli löysi sittemmin sen verran suuren yleisön, että sille on tehty useita jatko-osia. Vaikka nekin ovat olleet veikeitä ja hyviä pelejä, yksikään niistä ei ole iskenyt yhtä kovaa kuin se alkuperäinen peli, osittain varmasti puhtaasti uutuudenviehätyksen puuttumisen ansiosta, mutta osittain ehkä myös, koska aiemmat osat ovat yrittäneet tuunata ja parannella niin loistavan yksinkertaista ensimmäisen pelin pelattavuutta, vaihtelevin tuloksin.


Tällä teemalla… Once Upon a Katamari, pelisarjan ensimmäinen uusi konsoleille ja kotitietokoneille julkaistu osa sitten vuoden 2011.



Siltä varalta, että Katamari Damacy -sarja on mennyt kokonaan ohi, kerrataan perusteet. Pelaaja ohjastaa humoristisessa pelissä kosmoksen prinssiä, joka pyörittelee aluksi hyvin pientä, mutta aina hyvin tahmeaa palloaan milloin missäkin japanilaisessa ympäristössä. Tarkoituksena on kasvattaa palloa keräämällä siihen lisää esineitä, jolloin se pystyy taas vuorostaan nappaamaan mukaan entistä suurempia esineitä. Ja siinä se suunnilleen sitten olikin.


Pelattavuus on aina ollut hyvin simppeliä ja pelit ovat kepeitä puzzlepelejä, joissa on tarkoituksena yrittää yleensä kohtalaisen tiukkojen rajojen alaisena kasata mahdollisimman suuri pallo. Joskus aikarajan sijaan palloon saa vain tietyn määrän esineitä, jolloin pitäisi kaiken mahdollisen imuroinnin sijaan väistellä suurinta osaa esineistä ja poimia mukaan vain kaikkein arvokkaimpia esineitä, tai vain karhuja, tai mitä milloinkin.

Simppeli ei tietenkään tarkoita automaattisesti huonoa, ei tässäkään tapauksessa. Mutta Katamari Damacyn valtavaa menestystä selitti lennokkaan idean ja pelattavuuden ohella myös pelin huikean lennokas tyyli. Oikeasti pelihistorian parhaisiin kuuluva soundtrack yhdistettynä hyvällä tavalla vinksahtaneeseen versioon Japanista olivat kova koukku jo vuonna 2004, ja toki ovat sitä vielä nykyäänkin, kuten alkuperäisen pelin suunnaton suosio vielä nykyäänkin todistaa. Mutta sarjan ensimmäisen pelin (ja sen jatko-osan) luonut Keita Takahashi on lähtenyt Namcolta vuosia sitten, mikä ei ole pelisarjan kannalta hyvä juttu, koska valtava osa alkuperäisen pelin persoonallisuudesta oli selvästi Takahashin käsialaa.


Tämä on ollut sarjan myöhempien ongelmien alkusyy ja se on myös suuri syy sille, miksi Once Upon a Katamari on mielestäni parhaimmillaankin vain ihan okei. Takahashin alkuperäinen idea oli lopulta hyvin yksinkertainen ja se viehätti pelaajia niin suuresti, koska kaikki halusivat nähdä, mitä outoa ja huikeaa seuraavan vertauskuvallisen kulman takana odotti. Alkuperäinen Katamari Damacy oli huikean kaunis ja uniikki idea, johon sen alkuperäinen luoja oli jättänyt valtavan vahvan ja selkeän kädenjälkensä. Kukaan muu ei olisi voinut tehdä sitä, koska kukaan muu ei ollut kaikkien niiden erilaisten vaikutteiden ja ideoiden risteyskohdassa, eikä Takahashikaan voisi tehdä sitä uudelleen, koska hän ei ole enää sama Takahashi kuin silloin.

Sarjan myöhemmät osat — niin myös Once Upon a Katamari — ovat Tuotteita, jotka kopioivat ja toistavat sitä samaa alkuperäistä ideaa, mutta tuntuvat kuin kerta kerralta sumeammilta valokopioilta. On oikeasti surullista kuunnella niitä alkuperäisen pelin huikean lennokkaita kappaleita ties miten monetta kertaa, hieman muokattuina ja remixattuina, koska ne ovat tavallaan koko ongelman ruumiillistumia — jos nyt ei-fyysinen musiikki voi olla minkään ruumiillistuma. Loisitte jotain uutta! Jotain omaperäistä!



Mutta ei. Jokin uusi ja omaperäinen ei ole se, mitä pelaajat Katamari Damacy -sarjan peleiltä odottavat (ainakaan julkaisijan mielestä), joten kuljemme jälleen sitä samaa polkua. Tällä kertaa kosmoksen prinssi on lähetetty aikamatkalle esimerkiksi Edo-aikakauden Japaniin tai muinaiseen Kreikkaan siivoamaan milloin mitäkin pois nurkista. Mukaan mahtuu hauskojakin ideoita, kuten vaikka muinaiseen Kreikkaan sijoittuva kenttä, jonka tarkoituksena on kerätä antiikin filosofeja prinssin rojupalloon.


Näitä kikkakenttiä vain on liikaa. Vapaamuotoisia kenttiä on verrattain vähän ja turhan usein tavoitteena on kerätä (tai väistellä) tiettyjä juttuja pienissä ja suljetuissa kentissä. Ei näidenkään kenttien pelaaminen mitään tuskaa tietenkään ole, mutta ne tuntuvat pelin pitkittelyltä. Ei ehditty tehdä tarpeeksi suuria ja avoimia kenttiä, joten lisätään peliin muutama tunti pituutta toistamalla niiden suurten kenttien pieniä osia uudelleen ja uudelleen.


Mukaan on lisätty myös erikoisesineitä, joita keräämällä prinssi saa hetkeksi supervoimia ja voi vaikka imuroida kaiken ympärillään olevan palloonsa. Ideassa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta ei Katamari myöskään sitä välttämättä kaivannut, ainakaan minun mielestäni. Olisi ihan OK, jos nämä supervoimat olisivat vain vapaaehtoinen mukana oleva apuväline sitä kaipaaville, mutta usein tuntuu siltä, että kentät on suunniteltu ne mielessä ja läpäisy vaatii sitä, että haalii näitä supervoimia käyttöönsä oikeaa hetkeä varten. Mikä jälleen vesittää sitä luovaa kaaosta ja vapautta, jolla sarja nousi alkujaan suuren yleisön tietoisuuteen.



Kortit pöytään: Once Upon a Katamari ei ole huono peli. Miten se voisi olla? Katamari Damacyn peruspelattavuus oli aikanaan huikeaa, ja se on edelleen erinomaisen viihdyttävää. Grafiikka on yhä veikeää, taustalla soivat kappaleet ovat yhä hyviä, huumori on edelleen ainakin kohtalaisen viihdyttävää, ainakin välillä. Jos tämä on jonkun ensimmäinen kosketus Katamari-sarjaan, voin hyvin kuvitella, että peli hurmaa aivan täysin.


Mutta ongelma on siinä, että tämä ei ole Katamari-sarjan ensimmäinen peli, vaan sen 16. osa, ja se myös tuntuu siltä. Ideat eivät ole enää tuoreita, eikä Once Upon a Katamarin kehitystiimi ole saanut lisättyä peruskaavaan tarpeeksi uutta, jotta peli tuntuisi aiemmat osat pelanneesta kovin kiehtovalta. Usein tuntuu siltä, että he ovat aktiivisesti vältelleet uusien juttujen lisäämistä ja koittaneet vain vangita sitä samaa salamaa lasipurkkiin.


Onko kyseessä ollut julkaisijalta tullut mandaatti? Yritys tehdä kunniaa legendaariselle pelille? Sitä on mahdoton sanoa, mutta lopputuloksena on peli, joka tuntuu siltä kaveriporukan tyypiltä, joka omien vitsien ja juttujen keksimisen sijaan postailee ryhmächattiin vain loputtomasti muualta löytämiään meemejä, vieläpä niitä samoja päivästä toiseen.