Edmund McMillenin (muinainen V2.fi-haastattelu) edellisestä pelistä on jo jokunen vuosi aikaa, sillä Binding of Isaac ilmestyi jo vuonna 2011 ja näytteli merkittävää roolia roguelite-genren nousussa. Miehen seuraavasta projektista on kuitenkin tiedetty pitkään, mutta vuosien ajan Mewgenics vaikutti seuraavalta pelimaailman suurelta ikuisuusprojektilta, jota hierottaisiin ilman valmistumista universumin lämpökuolemaan saakka.


Toisin kuitenkin kävi, sillä peli sai lopulta aika yllättävän julkaisun, kun McMillen puskista ilmoitti, että Mewgenics julkaistaisiin helmikuun alussa. Näin myös tapahtui, ja vaikka minulla oli omat varaukseni pelin suhteen – niistä lisää pian – ostin sen siltä istumalta.

Ja tiedättekö mitä? Parin viikon pelailun jälkeen ostos ei ole vielä kaduttanut, vaikka ne varaukset osoittautuivat ihan aiheellisiksi.



Kuten nimestäkin voi päätellä, Mewgenics on peli, jossa harrastetaan kissojen eugeniikkaa. Mystinen hullu tohtori nakittaa pelaajan rakentamaan itselleen kissojen armeijan ja sitten komentamaan sitä jos jonkinlaisten perverssien ja friikkien täyttämän kaupungin puhdistamisessa. Paljon muuta nimestä ei sitten voikaan päätellä, koska Mewgenics on peli, joka soundtrackinsa tavoin tuo usein mieleen vapaamuotoisen jazzin.


Kissa-aiheisen teeman alta paljastuu vuoropohjainen ja isometrinen taktiikkapeli vahvoilla roguelite-elementeillä varustettuna. Pelaaja haalii tukikohtaansa taistelukykyisiä kissoja joko pelastamalla kadulta villikissoja tai odottamalla, että talossa jo olevat kissat lisääntyvät keskenään. Sitten kissoista kasataan neljän miukun iskuryhmä, joka lähetetään pitkälle ja rönsyilevälle seikkailulle.

Pelin suurin heikkous käy ilmeiseksi hyvin pian. Kyseessä on todellakin Edmund McMillenin peli kaikissa mahdollisissa sanan merkityksissä, myös niissä negatiivisissa. Vaikka olen itse henkisesti hyvin epäkypsä tyyppi, pelin jatkuva rypeminen pieru- ja kakkihuumorin laajassa genressä alkoi väsyttää jo muutaman tunnin jälkeen. Vielä ärsyttävämpää on se, että kaikki pelimaailmaa täyttävät sivuhenkilöt ovat sitä McMillenin tavallista ”tosi synkkä ja sairas tyyppi, tai ainakin 11-vuotiaan kuvitelma siitä”-tasoa. Hahaa! Tämä lapsi on päästään vialla ja murtaa tahallaan luitaan, koska kuvittelee tulevansa siten supersankariksi! Hahaa! Tämä tyyppi vaikuttaa aluksi normaalilta, mutta onkin hirveä perverssi ja mahdollinen pedofiili! Hahaa! Tämä kauppias on niin nolo eläinaktivistin karikatyyri, että Pulmuset-sarjan kirjoittajiakin hävettää!


Tarinaa ja dialogia on valtavasti, ja itse aloin jo ensimmäisen tunnin kohdalla skippailemaan sitä niin suuresti kuin mahdollista, koska yleinen toteutuksen taso on niin jäätävän noloa, että oksat pois. Täten pelin menestys jääkin puhtaasti pelattavuuden harteille, ja onneksi tällä alueella menee paremmin.



Mewgenics on tosiaan vahvoilla roguelite-elementeillä varustettu taktiikkapeli, jossa riittää satunnaisuutta enemmän kuin useimmissa kollegoissaan. Ja enemmän kuin olisi ehkä ollut syytä.


Kaikki alkaa niistä kissoista, jotka joko saapuvat pelaajan taloon satunnaisten ominaisuuksien kera, tai perivät niitä satunnaisesti vanhemmiltaan. Pelaaja saa valita kullekin seikkailulle neljä kissaa valikoimistaan, mutta jo seikkailleita kissoja ei voi lähettää maailmalle uudelleen. Ne saavat joko pyöriä nurkissa lisääntymässä ja syömässä loppuikänsä, tai ne voi lähettää viemärin kautta erinäisille kissoja himoitseville kaupunkilaisille.

Kun ryhmä on valittu, on aika antaa kissoille ammatti. Aluksi tarjolla on vain kourallinen roolipelien klassikkoja, mutta tarinan edetessä käyttöön aukeaa koko ajan uusia ja erikoisempia ammatteja. Ammatit taas muokkaavat kissojen aloitusominaisuuksia, sekä antavat näille pari satunnaista ammatin kykyä myös koko ajan kasvavasta paletista.


Tämä onkin pelin ensimmäinen ongelma. Kaikki kyvyt eivät suinkaan ole tasapainossa keskenään, eikä peli tunnu huolehtivan mitenkään siitä, että kissojen aloitussetit tarjoavat jonkinlaisen alun kohti koherenttia ja toimivaa konseptia. Samalla niskassa on kuitenkin valtava paine, sillä pelin vaikeustaso nousee seikkailun aikana nopeasti ja dramaattisesti, joten jos ei onnistu kasaamaan ainakin parille kissalleen todella toimivaa kokonaisuutta, edessä on väistämättä epäonnistuminen.

Itse seikkailut ovat lineaarisia karttoja, joissa edetään satunnaisesta tapahtumasta taisteluun ja muihin skriptattuihin tapahtumiin. Tapahtumissa joku neljästä kissasta kohtaa jotain yllättävää, johon pelaajan pitää sitten reagoida kissojen ominaisuuksiin sidotuilla vaihtoehdoilla. On täysin mahdollista, että satunnaisuus heittää kissan sellaiseen tapahtumaan, jossa tämä ei ominaisuuksiensa puolesta voi tehdä muuta kuin kävellä pois, koska todennäköisyydet hyvälle lopputulokselle ovat niin astronomisen pienet.


Taistelut ovat se pelin suurin suola ja paras osa-alue, joskaan eivät täysin ongelmattomia nekään. Taistelut ovat vuoropohjaisia ja jokaisen kissan vuorolla tämä saa liikkua kerran, hyökätä kerran, sekä käyttää kykyjään niin paljon kuin manaa sattuu löytymään. Kaikilla hahmoluokilla on omat teemansa. Metsästäjät ammuskelevat kauempaa, tankit ovat parhaimmillaan vihollisten keskellä, parantajat pitävät kavereitaan hengissä ja niin edelleen. Tai näin ainakin paperilla.

Pelin hahmonkehitys on miltei puhtaan satunnaista, koska jokaisen taistelun jälkeen yksi kissa saa uuden kokemustason, minkä myötä pelaaja saa valita yhden kolmesta satunnaisesta kyvystä. Jos arpaonni on puolella, näin voi saada aikaan murhaavan tehokkaita komboja. Eräällä pelikerralla metsästäjäni sai alussa kyvyn, joka teki osuessaan massiivista vahinkoa, mutta osui vain 30% ajasta. Hyödytön yksinään, siis. Mutta ensimmäisen tasonsa myötä metsästäjä oppi merkitsemään kohteita, minkä jälkeen hyökkäykset eivät enää voineet mennä ohi. Kun sain vielä pian tämän jälkeen passiivisen kyvyn, joka jokaisen tapon jälkeen palautti metsästäjän manapisteet, olin rakentanut tappokoneen, joka pystyi kirjaimellisesti putsaamaan koko pelipöydän yhdessä vuorossa.



Toisaalta sitten toisella pelikerralla metsästäjäni aloitti passiivisen kyvyn kanssa, joka teki tämän taistelukentälle kutsumista apureista paljon normaalia voimakkaampia, mutta ei saanut koko pelikerran aikana mitään kykyä, jotka olisivat kutsuneet kentälle apureita.

Turhautumista lisää se, että vastaan tulevat taistelut on selvästi kasattu ikään kuin pieniksi puzzleiksi, jotka ovat murhaavan vaikeita, ellei keksi oikeaa vastausta – tai jos ei sattunut saamaan arpaonnelta ryhmää, jonka kyvyt sopivat tilanteeseen.


Tämä kaikki kuulostaa todennäköisesti hyvin negatiiviselta, mutta se oli tavallaan vain se klassinen ”otetaan huonot uutiset alta pois ensin”-veto. Mewgenics on todella satunnainen ja välillä älyttömän turhauttava peli. Mutta useammin se on aivan älyttömän kiehtova ja hurmaava teos, jonka kehittäjät ovat selvästi puskeneet aivan uskomattoman paljon vaivaa syvällisen ja monipuolisen taistelusysteemin luomiseen.

Mainitsin jo, miten taistelut tuntuvat usein puzzleilta, jotka ovat joko mahdottoman vaikeita, tai älyttömän helppoja. Tämä on erityisen totta pomotaisteluissa, jotka tuntuvat aluksi aivan täydeltä hevonjöötiltä. Ensimmäinen minipomo on rotta, joka jatkuvalla syötöllä heittelee taistelukentälle Bomberman-henkisiä pommeja, aiheuttaen massiivista vahinkoa nopeammin kuin pelaaja ehtii parantaa. Mutta sitten huomaamme, että pommeja ei tarvitse välttää, koska ne voi myös rikkoa yhdellä iskulla. Hetken päästä huomaamme todennäköisesti myös, että rikkinäinen pommikin voi vielä laueta, jos sen ruutu esimerkiksi syttyy palamaan, mikä on hauska yllätys. Tai jos sattuu kohtaamaan tämän pomon vesisateen aikana, pommien sytytyslangat sammuvat saman tien, eivätkä ne ikinä räjähdä… ellei salama satu iskemään pommin ruutuun.


Peli palkitsee myös jatkuvasti luovasta kykyjen käytöstä. Eräs myöhempi pomo, pelin oma versio Punch-Out!-pelin King Hippo -nyrkkeilijästä, tuntuu myös aluksi aivan naurettavan epäreilulta. Pomo saa vuoron jokaisen pelaajan kissan jälkeen, liikkuu alati kasvavalla vauhdilla pitkin taistelukenttää ja läpsii kissoja niin kovaa, ettei paraskaan parantaja pysy mukana menossa. Mutta peli mainitsee myös pomon introssa, että pomolla on sydänvika. Jos sattuu käyttämään pomoon kykyä, joka poistaa kohteelta hyödylliset efektit – tässä tapauksessa nitrot – pomo saa välittömästi sydänkohtauksen ja kuolee.

Kun koko peli on ladattu täyteen tällaista menoa, tuloksena on aivan uskomattoman koukuttava taktiikkapeli. Enkä vielä edes puhunut siitä, miten hurmaava peli usein on! Mewgenicsin soundtrack on ehdottomasti vuoden parasta materiaalia ja sisältää useita jazz-henkisiä biisejä vaikka siitä, miten kujakissat haluaisivat syödä paistettuja rotankoipia. Ja niin huikea kuin soundtrack onkin, se nousee vielä korkeampiin sfääreihin, kun joku pelaajan kissoista alkaa ensimmäistä kertaa maukulaulamaan kappaleen tahtiin.



Mewgenics on peli, jota kohtaan minulla on kieltämättä ristiriitaisia tunteita. Jos joku julkaisisi modin, joka poistaisi pelistä tarinan ja muokkaisi vaikka edes puolet sen jatkuvista pieru- ja kakkajutuista pois, asentaisin sen tältä istumalta. Samoin, niin hurmaavaa kuin se onkin, että kaikki kissat kirjaimellisesti kommunikoivat ihmisten nauhoittamilla ”miau”-äänillä, en ole siitä niin huumassa, keitä nämä ihmiset ovat. Edmund McMillen on rekrytoinut pelinsä ääninäyttelyyn kaikki mahdolliset internet-persoonallisuudet, joten mukaan mahtuu myös uusnatseja, Kiwifarms-stalkkausfoorumin superstaroja ja muuta porukkaa, joiden mukanaolo väistämättä saa minut tuntemaan negatiivisia tunteita peliä kohtaan.


Eikä ole kiistäminen sitäkään, että itse peli olisi kaivannut vielä reilusti lisää tasapainotusta. Objektiivisesti, koska peli on ladattu täyteen haasteita, jotka ovat voitettavissa vain hyvin tietynlaisilla ryhmillä, eikä pelaaja voi mitenkään ennakkoon aavistaa, mitkä näistä haasteista joutuu kulloisellakin pelikerralla kohtaamaan, ja vaikka voisikin, jatkuva satunnaisuuteen nojaaminen tekee tällaisten kohdistettujen ryhmien rakentamisesta hyvin vaikeaa. Ja kun pelikerta sitten päättyy katastrofiin, se turhauttaa.

Mutta samalla tiedostan, että peli ei ole tällainen vahingossa. Se ei ole satunnaisuussimulaattori 2026, koska Edmund McMillen ei osannut tehdä parempaa peliä. Se on tällainen, koska Edmund McMillen halusi tehdä juuri tämän pelin. Kun seikkailut eivät pääty suoranaiseen haistattelulta tuntuvaan epäreiluuteen, vahva satunnaisuus on tavallaan hurmaavaa. On hauskaa yrittää raapia pelin tarjoamista jyvistä kasaan jotain toimivaa kokonaisuutta, ja hauskuutta vain lisää se, miten usein oudotkin kyky-yhdistelmät toimivat pelin syvällisyyden ansiosta yllättävän hyvin.

Ja hitto vie, sekin on hauskaa, miten uskomattoman typeriä ne satunnaiset tapahtumat usein ovat! Eräällä pelikerralla yksi kissani – joka oli jo siinä vaiheessa matkaa miltei rampa – joutui syvän joen äärelle. Vaihtoehtoina oli yrittää hypätä tai uida joen yli, eikä kumpikaan tuntunut realistiselta. Kissani tosiaan putosi jokeen ja rämpi sieltä takaisin nyt COVID-tartunnan kera. COVID-tartunta laski kissani ominaisuuksia taisteluissa, mutta lisäksi myös levisi… no, koronaviruksen tavoin. Kaikki lähelle tulevat viholliset saivat myös korona-tartunnan ja levittivät sitä sitten kavereihinsa. Ei tällaista typeryyttä voi olla rakastamatta.


Lopputuloksena on yksi vuoden todellisista merkkipaaluista. Vaikka Mewgenicsistä löytyy valittamista ja todellisia ongelmia, se on myös totaalisen uniikki strategiapeli, jossa on persoonallisuutta, syvyyttä ja yksityiskohtia niin valtavasti, että sitä on vaikea edes pukea sanoiksi. Eikä tällainen persoonallisuus ole mahdollista, ellei peli ole täysin tekijänsä näköinen teos, ja tässä tapauksessa se tarkoittaa, että jatkuva pieruhuumori sekä 14-vuotiaiden Sonic-fanifiktion tasoinen kirjoitus on myös kestettävä, koska yhtä ei voi saada ilman toista.