Otan aina mielelläni tennispelejä testattavaksi, mutta totuuden nimissä en muistanut, olinko koskaan Mario-sellaista edes kokeillut. Olinhan minä, mutta Wii U:lle julkaistu Mario Tennis: Ultra Smash oli sellainen välimallin tekele, ettei siitä jäänyt mitään muistikuvia.

Viimeksi Mario-palloilun V2.fi:ssä arvosteli Miikka, joka kyllä piti Mario Tennis Acesista ihan tarpeeksi (Switch-arvio), mutta kritisoi sitä jyrkästä oppimiskäyrästä. Noh, Mario Tennis Feveriä ei voi ainakaan siitä syyttää, ainakaan jos aloittaa sen tarinatilasta, johon minäkin ensimmäisenä hölkyttelin.


Mario Tennis Feverin Story Mode alkaa urheilupeliin turhankin monimutkaisella juonikuviolla, jossa ei ole (perinteisesti?) oikein päätä eikä häntää, joten sama kai se sitten. Daisy sairastuu ja teholääke on kaukaiselta saarelta löytyvä maaginen kultainen hedelmä. Kun Mario, Luigi, Peach, Wario ja Waluigi lähtevät sitä hakemaan, saaren taikapahikset langettavat kirouksen, jonka myötä koko viisikko muuttuu vauvoiksi. Kunpa vain he olisivat osanneet pelata tennistä torjuakseen tuon hyökkäyksen!

Vauvat lähetetään sitten tietenkin tenniskouluun ja luvassa on ehkä tylsin kaksituntinen, mitä olen Nintendo-peleissä kohdannut. Tenniskoululla ravataan edestakaisin lyhyitä helppoja minipelejä pelaamassa, tennistietovisoihin vastaamassa ja pikamatseihin osallistumassa, kunnes saavutetaan A-ranking. Samalla opitaan koko lyöntiarsenaali, mitä en sinänsä vastusta, mutta eipä tässä ole liikaa mielikuvitusta käytetty… Ainakaan ennen kuin päästään sinne vaaditulle tasolle ja paluu kohti saarta alkaa. Silloin minipelit muuttuvat mariomaisiksi, ympäristöt pirteämmiksi ja suupielet kääntyvät useammin yläsuuntaan. Kunpa koko kaksituntinen aloitus olisi tehty näin mielikuvitusta käyttäen, eikä tylsässä tenniskoulukartassa.


Se kuitenkin täytyy sanoa, että tenniskouluunkin on ripoteltu kivoja yksityiskohtia sinne tänne ja kaksituntisen aikana pelaajan taidot oikeasti kehittyvät. Warion ja Waluigin koomiset kevennykset ja puhuvien kukkien pölinät (ensimmäisellä parilla kerralla) tuovat vähän lisämakua ja varsinkin ensimmäistä kertaa tennispeliä pelaaville hissukseen etenevästä aloituksesta on varmasti enemmän iloa.

Mario Tennis Feverin tenniskontrollit muistuttavat tietyiltä osin lievästi Virtua Tenniksen aikanaan lanseeraamia ja vieläkin voittamattomia sellaisia, mikä on hyvä asia. Vähän turhaa niiden kaikkien opettelusta kuitenkin tekevät Fever-erikoisvoimat. Ymmärrän, että kyse on Mario-pelistä, joten näitä pitää olla mukana, mutta ne vievät vahvasti makua tenniksen perusosaamisesta, jonka treenaamiseen juuri käytettiin kaksi tuntia. Usein päädyinkin vain palauttelemaan palloa kärsivällisesti, kunnes superlyönti tuli käytettäväksi ja se koitui lähes aina vastustajan kohtaloksi. Jos ei ole pakko pitää taukoja, seikkailutilan läpäisee muutamassa illassa (tehokkaimmillaan kolmessa tunnissa), joten ihan sillä ei pelin hintalappua kateta.


Onneksi Tennis Feveristä löytyy muutakin. Trial Towers on pelitila, jota monissa peleissä nimitettäisiin ehkäpä “arcadetilaksi”. Pelaajalle annetaan kolme elämää, joiden avulla pitää voittaa kymmenen haastetta päästäkseen tornin huipulle. Torneja taas on kolme erilaista ja kun ne selvittää, saa tahkottavakseen 100 minipeliä. Vaikeustaso heittelee haukotuksesta raivostuttavaan, mutta ainakin pelattavaa riittää. Tournament Modessa pelataan perinteisempää tennistä (toki erikoisvoimilla höystettynä) ja haastetta on hieman enemmän kuin tarinatilassa. Mix it Up -tilassa on vielä “sekoitetumpia” tennismatseja, joissa kenttä voi muuttua vaikka Waluigin flipperiksi. Swing Mode taas tuo mukaan liiketunnistusta. Olisipa näitä ripoteltu enemmän myös tarinatilaan.

Graafisesti peli on ihan nätti, ehkä enemmänkin yksityiskohtia olisi voinut vielä mukaan ruuvailla. Välianimaatiot on tehty laadukkaasti, eikä musiikkipuolellakaan mikään ärsytä, muttei toisaalta jäänyt korvamadoksikaan. Moninpelimatseissa voi Fever-tehosteet jättää kokonaan poiskin, mille love.


Mario Tennis Fever ei ole kuin peruselementeiltään oikeaa tennistä, samaan tapaan kuin Mario Kart ei ole oikeaa kartingia. Ei sitä oikein voi kutsua superbuustatuksi Pongiksikaan, vaan enemmän on kyse tenniksen tapaisesta Mario-pelistä. Parhaimmillaan se on hauskaa, varsinkin kaverivastusta vastaan, pahimmillaan tylsää ja toki Mario-peleissä pitää aina olla myös jotain vähän ärsyttävää. Itselleni kaikki palaset eivät oikein loksahtaneet kohdilleen, joten on vaikea nähdä, että tulisin pelin pariin enää näiden parin-kolmen viikon iltapelailuiden jälkeen palaamaan. Kyllä tasoloikka-Mariot (ja Kartin parhaat versioinnit) vain ovat itselleni sitä ainoaa A-luokan Mariota edelleen, muut jäävät takakentälle hyvistä yrityksistä huolimatta.