Menetykset ovat ihmisen osa. Jokainen meistä on tuomittu kokemaan elämänsä aikana menetyksiä, joista toiset ovat traagisempia kuin toiset. Ne koskettavat meistä jokaista ennemmin tai myöhemmin.

Ehkäpä tämä on yksi syy, miksi Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus on noussut suomimetallin suurimpien joukkoon. Yhtyeellä on ollut läpi uransa häikäisevä taito käsitellä ja sanoittaa ihmiseloon liittyviä haasteita harvinaisen yleistajuisella ja puhuttelevalla tavalla. Laulettiin sitten omaan terveyteen ja hyvinvointiin liittyvistä menetyksistä, läheisten ihmisten poislähdöstä tai yleisesti tulevaisuuteen liittyvästä toivottomuudesta, on teemoja aina lähestytty suoraan ja inhimillisellä otteella. Ei ihme, että yhtyeen musiikki koskettaa laajasti ihmisiä.

Eikä yhtye edelleenkään ole menettänyt otettaan. Siitäkin huolimatta, että bändin riveissä on tapahtunut muutoksia sitten viime albumin, eivät nämä kuulu ilmaisussa negatiivisesti. Päinvastoin, rumpalin pallille kivunnut ja albumin tuotannon puuhamiehenä toiminut Aksu Hanttu on selkeästi antanut koko yhtyeellä lisävirtaa. Vaikka lopputulos jyhkeine kitarariffeineen ja kantaaottavine sanoituksineen on ehtaa Niskalaukausta, huokuu tekemisestä tuoreelta tuntuvaa energisyyttä.

Jälleen kerran lopputuloksesta erottuvat edukseen sanoitukset, joissa nykymaailman menoa kommentoidaan turhia kiertelemättä. Nyt lähestymiskulma on kuitenkin poikkeuksellisen synkkä, sillä tarjolla ei ole montaakaan hetkeä, joista voisi aidosti bongata jotain positiivista. Tekstipuoli peilaa epävarmaa nykyaikaa ja tähän liittyvää epätietoisuutta pelottavan tarkasti. Käsittelyyn pääsevät muun muassa sodan mielettömyydet, ahneus, luonnon tuhoaminen sekä ihmiseen ohjelmoitu taipumus toimia seurauksia miettimättä, joita kommentoidaan sapekkaasti ja tarkkanäköisesti. Pallo heitetään kyselemättä myös kuulijalle yhden olennaisen kysymyksen leijuessa kaiken yllä. Miksi emme opi virheistämme?

Vaikka tekstipuolella liikutaan syvissä vesissä, ei kokonaisuus kuitenkaan tukahduta. Doom metal -tyyliseen synkistelyyn ja ahdisteluun ei lähdetä, vaan touhussa on kautta linjan karua kauneutta, iskevyyttä ja uhoa, jonka tahdissa kelpaa hoilata mukana. Väkevää asiaa taotaan kuulijan kalloon jämäkällä riffittelyllä, josta löytyy sopivassa suhteessa rokkaavaa särmää ja raskaampaa junttausta. Äänimaisemaa maustetaan maukkailla orkestraatioilla, jotka tuovat lisäsävyä tanakkaan soundipuoleen. Kokonaisuus pelaa hienolla tavalla yhteen eri tunnelmia vuorotellen, vaikka lopputulos raskas ja tummasävyinen onkin.

"Tuomiojärvi" on tunteita ja ajatuksia herättävä kokonaisuus. Parhaimmillaan lopputulos on äärimmäisen kaunis ja koskettava. Kappaleet Idänjuna tai Viimeisellä matkalla maalaavat albumin teemat niin upealla tavalla musiikin muotoon, että teokset liikuttavat toden teolla. Räväkämäpää äärilaitaa edustavat puolestaan Suomalainen oireyhtymä, Kohti tuhoa sekä Vihreä siirtymä, jotka ruhjovat ja rokkaavat mainiosti asiaansa samalla julistaen. Vain muutamassa kohtaa koukataan perustason runnonnan puolelle, jossa ei ole varsinaista vikaa, mutta mikä ei tuo minkäänlaista lisäarvoa muuten vahvalle levylle. Tästä huolimatta intensiteetti pysyy yllä jatkuvasti ja myös draaman kaari on oivallisesti rakennettu. Tällä saralla kehuja ansaitsee erityisesti upea päätöskappale Katteeton optimismi, jonka loppupuolen surumieliset ja pahaenteiset jousiosuudet soivat kuin muistosäkeinä ihmiskunnan typeryydelle sekä lopulliselle tuholle. Täydellinen päätös koko albumin mittaiselle matkalle.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus on ollut viime vuodet vahvassa vireessä, eikä tekijöidensä uutuuskiekko tuo asiaan muutosta. Tuomiojärvi on väkevä ja hieno albumi, jonka sanomaa jokaisen kannattaisi kuunnella tarkalla korvalla.