Jenna Ortegalla on lievä akne. Tiedät nyt varmaksi, että yksisarvinen on totta, eikä tietenkään millään laimennetulla luonnontieteellisellä tavalla, vaan sehän on maaginen olento, joka jossain mielessä täyttää toiveita eli kykenee parantamaan kammottavimmatkin vammat.

Paljon on virallistettu ennen kuin otsikko on ruudulla. Ensimmäinen puolisko rullaa liukkaasti kuin antologiat, jotka puristavat ironiset aikuisten sadut kolmeen varttiin. Ortega näyttelee Paul Ruddin hahmon tytärtä. He ovat matkalla pomon mökille neuvottelemaan Ruddin tulevaisuudesta. Lääkealan pösö on kuolemassa syöpään, joten toki yksisarvisesta innostutaan. Olin aidosti vähällä unohtaa tästä sen selvennyksen, että isä ja tytär törmäävät olentoon autolla.

Hösötyksestä huolimatta alku ehtii ilmaista, että isä ja tytär tahtoisivat vilpittömästi olla läheisempiä kuin he ovat, joten olemme tehokkuuden puolella, vaikka luonnostelmallisuuden raja näkyy. En pitänyt siitä, että isä yrittää unohtaa raadon nuoleskellessaan pomoaan, kun hän itse otti raadon matkaan. Tehokas leffa säästäisi minuutin, jos oudosta jutusta vain puhuttaisiin kuten tosielämässä.

Raato päätyy labraan. Oudon hetken otuksen kanssa kokenut Ortega alkaa plärätä uhkaavaa mytologiaa netistä. Leffojen logiikan mukaan hän on oikeassa, mutta isä teloitti kärsivän eläimen syystä ja riistoporvari saa intoilla taikuudesta kuolinvuoteellaan, joten hetken pohdin, saattaako moraalinen puoli kääntyä ovelaksi. Ei se käänny. Loppu toimii kauhukomedioiden yleisellä kaavalla. Ohjaaja ei ole penaalin terävin kynä maailmantilanteessa, jossa monia kauhuohjaajia kuvaillaan tulevaisuuden toivoiksi, mutta hirviön erikoisuudesta ja tunnelatauksesta pidetään kiinni, joten hömppä toimii ja katsoisin häneltä muutakin.

Näyttelijät ovat kiintein ansio. Valikoima toimisi myös esim. Veitset esiin -leffassa. He slummailevat, mutta he ottavat vastuuta nauttimalla tästä. (Jäin pohtimaan, päteekö tuo Ruddiin, mutta on hänkin ok.) Ortega on herkempi kuin parissa paremmassa pätkässä. Richard E. Grant ja Téa Leoni lainaavat sketsimäisille porvareille karvaat arominsa. Heidän nilkkipoikanaan kouhkaava Will Poulter varmasti ylittää hahmolle kirjoitetut energiat pitäessään hauskaa selkeimmin. Anthony Carrigan on jo liian arvokas unohtuakseen taustalle hovimestarina, mutta aliarvostetuksi hahmoakin kuvaillaan.

Oi, he ovat niin nättejäkin. Fu Manchu -tyyppisen rasistisen stereotypian valkoiseksi versioksi syntynyt Poulter, kynitty Zootropolis-natiivi Carrigan ja Ben Zyskowicz -tyyppisen vappunaamarin naispuolinen versio Sunita Mani (pienessä tieteilijän roolissa) kumoavat vähintään yhden kehnon tehosteen tai banaalin hetken jo sillä, jos innostut yhdistelemään heidän geenejään ja oivallat Shrekin ja Dobbyn olevan velipuolia tai jotakin.