Huhu kaameasta kehokauhusta kävi järkeen. Varmasti jo muistamme Tuhkimo-sadusta version, jossa siskopuolet silpovat jalkojaan tunkeakseen ne kenkään. Mitä jos näkökulma on heidän? Aivan sama - mutta aivan sama: muutkin leffat ovat kierrätystä. Mainitsen, että Disneyn kierrätyksiä "poloisista roistoista" en jaksa enää katsoa, vaikka Disneyn harvoihin onnistumisiin itseasiassa lukeutuu vastaava keikautus Tuhkimo III - Taikansa kutakin.

Leffa toimii. On tyyliä. Sadun tunnistaa heti ja näkökulma lupaa muuttujia. Jälleen Tuhkimon isä heittää veivinsä leskirouvan naituaan. Rouvan tyttäristä toinen, Elvira, kehtaa haaveilla prinssistä, vaikka Elviralla on hammasraudat ja persoonallisuus. Surevan Tuhkimon näkökulmasta Elvira tungettelee. Sen aistii, missä mielessä aiemmat versiot saattavat olla Tuhkimon propagandaa, mutta paino on Elviran elävöittämisessä eikä muun kumoamisessa. Uusperheen taloudellinen tilanne pitää kurssin vakaana eli prinssi on saatava.

Juliste viittaa Elviran nenäleikkaukseen. Hammasraudat kuuluvat teemaan, kun niiden lääketieteellistä tarvetta ei korosteta. Onko muuta? Juu! En katsonut ruudulle koko aikaa. Julmimpia ovat silti "kauneudenhoidon" psykologiset tasot. Nykyään itsensä voi pilata aiempaakin absurdimmin, mutta vanhan ajan ideat tekevät sanomasta miellyttävän jämäkän, sillä tosielämässähän pitää varoa mielipiteitään, jos pomo vaikka ilmestyy kahvitauolle pumpattavan barbaran näköisenä joulubonustensa jälkeen.

Kuvakerronnan kannalta Elvira on onnistuneesti "arkisen ulkonäön edustaja", eli tarina avautuu, vaikka itse kuvailen kauniiksi kasvoja, jotka on mahdollista muistaa. Ei ole olemassa ideaalista muotoa kasvoille kuten nenän ja silmien koon suhteelle, ja sehän on kaunista tieteenkin standardeilla, kun geeneissä on monimuotoisuutta, eli elämän jatkuvuus on vahvalla pohjalla. Akne ja karvat ovat vain elämää! Vaikka puolustelisin täsmälleen samoilla sanoilla uusinta tapaani muokata tekoälyllä Helinä-keijun vanhaa hahmomallia, homman pointti pitää.

Elvira on sympaattinen. Sydän särkyy. Kylmä äiti ja satunnaiset miehenpuolikkaat saavat osansa kritiikistä kommentoidessaan häntä, mutta syyntakeeton Elvira ei ole, kuten eivät ole muutkaan itsensäsilpojat lähtien ihonsa mikrobiomin pilaavista himorasvaajista. Elvira ei vastustele, vaan menee pidemmälle kuin pyydetään, ja itse hän alkoi prinssistä runoilla. Tuhkimolla on omia ongelmia, mutta hän symboloi sitä, että joidenkin tarvitsee yrittää vähemmän. Ei ole pienikään pakko olla kenellekään kateellinen, mutta epätoivoisen yrittämisen jälkeen kateuden ymmärtää.

Leffan ainoa heikkous on pituus. Kestoon nähden suhteissa saisi olla lisää syvyyttä, mutta ongelma on kesto, koska tietty pinnallisuus eli harhaisuus kuuluu tarinaan. Kesto sai pohtimaan, pitäisikö tämän olla rikkaampi eroottisena jännärinä, mutta vastaan että ei, sillä satunnainen kärkevä vilauttelu tukee Elviran harhaista näkökulmaa. Oveluutta on useampaa sorttia, joten puoli tuntia lyhyempi versio voisi tuntua henkeäsalpaavalta manifestilta - tyyliin Disneyn piirretyt. Aikaa palaa toistoon ja itsetarkoitukselliseksi lipsuvaan Tuhkimo-parodiaan. Leffa ei ole liian pitkä siinä mielessä, että se kävisi tylsäksi, mutta olisi kiva nähdä (lähes mytologinen) puhdas suoritus.