90-luvulla oli kiehtovaa kokea kotimainen länkkäri, joka kertoi lähes mytologisista viimeisistä puukkojunkkareista, joille ei enää ole sijaa sivistyksen maassa. 90-luvulla oli myös hauskaa nähdä elokuva, jossa kiero vuorineuvos Tuura intoili porvarihallituksesta, kunnes ministereiksi värvättiin vahingossa kansan näköisiä turvenuijia. Eipä kiehdo enää, eikä naurata.

Uusi päähenkilö Konsta Karhu esitellään kapakkatappelulla. Sitten hän järjestää itsensä linnaan eli vankilaan (kansanedustamisen kutsuessa aikaisintaan kolmosessa). Hän on koala verrattuna isäänsä Jussi Murikkaan, mutta sehän saattaa toimia. Kun Karhu vapautuu, ei ole varmaa, pitääkö näin laimea jätkä itsensä miehenä kuten isänsä vastaavassa tilanteessa. Isä on nykyään kansainvälinen huumerikollinen. Itse olisin uudelleenesitellyt Murikan siten, että taustalla soi Bablon miehinen ääni, kun Murikka istuu Scarfacen valtaistuimella takanaan muumipehmo. Murikka oli hauska, joten olkoon yhä, mutta tehdään hänen seuraajastaan realistisen surkea nilkki?

Koetin siis nähdä vetelyyden ominaisuutena. Joel Hirvosen suoritus Karhuna on puhuttelevimmillaan, kun naama ei liiku vaiheessa, jossa umpiluupää yrittää ymmärtää, pistääkö oikea vai vasen jalka eteen. Hirvosen muu silmien aukominen käy Salattujen elämien keskitason alapuolella. Leffa tekee selväksi, että aitoa (Salattua) elämää maistaakseen tämän Vili Vilperin kannattaisi kuunnella elämänsä naisia. On muitakin vihjeitä siitä, että fantasia häjyydestä pyritään purkamaan, mutta laimeus saa fanit kaipaamaan vanhoja hyviä aikoja, jolloin... nuoret likat joi viinaa ja raavaat miehet söi salaattia?

Julisteista päätellen joku muistaa, miltä ensimmäinen osa tuntui 1999, kun Uunon ja Pekon kuolinkorahdukset vaihtuivat äkisti oikeisiin kotimaisiin elokuviin, jotka myivät lippuja melkein kuin Uunot aiemmin. Häjyt oli erityisen osuva siirtymä, kun persoonallinen ja muikeasti lausuttu dialogi syöpyi mieleen siinä missä sketsihahmojen hokemat. Leffa oli mm. musta komedia ja satiiri. Vikaa ei ole siinä, joten "sanoman selvennys" saisi tulla vastaavassa muodossa.

Puoleen väliin saakka kansainvälinen rikosjuoni toimii siten, että Karhu ja muut viittaavat löyhästi kontakteihinsa. Leffan ulkopuolella saattaa siis jo tapahtua jotakin. Pieni piiri pyörii, joten ei ole enää edes tuntumaa siitä, että häjyt vaarantaisivat yhteiskuntarauhan. Murre yhä maustaa dialogia, mutta huumeista hourivat tatuointihäjyt ovat kuin lainassa Vares-saagan taustalta. Lopussa sentään on seuraamuksia ja Edelmann, jonka hahmo ei tutulta haiskahtanut, mutta jonka karisma toimii automaattisesti ja varsinkin verrattuna muuhun. Odotukset kalibroituvat oikein, jos kuvittelet tämän olevan alku tv-sarjalle, jossa Edelmann huhun mukaan vierailee. Kaksi jaksoa sitä piisaisi, jäipä köpöinen tarina vajaaksi tai ei.

Jos kolmonen johdonmukaisesti kertoo netissä häiriköivistä inceleistä, pääsemme toteamaan, että häjyn miehisyyden pääpiirteet tosiaan pysyvät samoina, vaikka sen silmillään näkee, kuinka ympäristömyrkyt heikentävät sperman ja testosteronin tasoa. Se menee kuitenkin liian taiteelliseksi, kun myös leffan itsensä energiatasot laskevat.