Vaikka Hollywoodilla menee heikosti, tästä tuli kilpa-ajoelokuvista menestynein. Miksi? Hyttysen ininä -rallista on jo tehty leffoja. Rush (2013) on tositapahtumiin pohjautuva sisällökäs ja viihteellinen mestariteos, joka hädin tuskin tienasi omansa takaisin. Tässä vilahtaa F1-persoonallisuuksia, joten ehkä fanit kokevat tämän aidoksi asiaksi - ja ehkä tämä on saanut tukea kulissien takana kuten modernit uskonnolliset elokuvat. Oma huomioni oli lasten lässytyksistäkin tutuissa kliseissä, joilla laji yritetään myydä jenkeille. Asiasisältö on hienoa kuin aidosta asiasta kärsiminen sukulaisten luona, mutta Top Gun: Maverick -ohjaajan kuvasto on jopa komeampaa. Nyyn nyyn nyyn! Nyyn nyyn nyyn!

Amerikkalainen isoisä on kova luu Nascarissa ja liian kolee skoleen. Miljonäärikaveri kysyy, josko käpy lähtisi voittamaan Formula 1 -kisat, kun kausi jo on puolivälissä, eikä sankaritalli ole koskaan voittanut mitään. Tallilla on nuori kukkoileva kuski, joka tarvitsee enää tsemppipuheen noustakseen narrista kuninkaaksi tai jotakin. Hän on tummaihoinen, ja tärkeimpänä mekaanikkona pätee Vinkki Vääntölä, koska kaikki on niin laskelmoitua kuin kirjanpidollisesti mahdollista. Löyhän käsitykseni mukaan lajilla on todellisia ongelmia edustuksellisuuden kanssa, mitä leffa siis ei käsittele. Leffa sensuroi ongelman.

Katsoisin mieluummin leffan Danny DeViton näyttelemästä keilaajasta, joka opettaa Kevin Hartille, kuinka pienikin musta pallo voi kaataa toisistaan etäällä pönöttävät töppöjalat sumoturnauksessa. Sama asia.

No ei: Nascar-pappa itseasiassa oli kehno F1-kuski 30 vuotta sitten, joten toki sitä siltä pohjalta kärkeen kiilaa. Hän paljastuu Mario Kart -tyyppiseksi velmuksi, joka keppostelee huvikseen, jos muu ei toimi. Pinnallisesti varsin viehättävä vauhtikuvasto ei ole kerronnallisesti moitteetonta, mutta selostajat paikkaavat aukkoja selventämällä, että jos mysteerilaatikosta tulee salama, kaikki kutistuvat hetkeksi ja hidastuvat 40%, jolloin on loogisin aika käydä varikolla. Ymmärsin säännöt paremmin kuin sen, kuka kuskeista on menossa missäkin ja miksi.

En omaa oikeutta nipottaa urheilun uskottavuudesta, mutta pointtini on se, että kun tarina alkaa korostetun lapsellisena, synteettisenä ja kaupallisena setämiesten sankarifantasiana, jokainen yksityiskohta näyttäytyy samassa valossa, kun luovuuden tai vilpittömyyden purskahdus jää tulematta. Satunnainen huomio: Apex on nykyään (2019->) yhtä laimea nimi "tosi mageelle" sankaritiimille kuin Lilith on "tosi mageelle" pahistytölle.

En löytänyt syytä välittää kenestäkään. Pappaa näyttelevällä Brad Pittillä on käyttötarkoituksia, mutta yksi niistä ei ole käsikirjoituksen lukenut virnistelijä. Nuorempi kuski on yhdentekevä nilkki, joka vastustaa superpappaa välittömästi ja sitkeästi, profiloituen käsikirjoituksen virheitä pehmentäväksi jipoksi eikä toiseksi päähenkilöksi. Leffalla on vaikeuksia viritellä edes perustason urheiluhenkeä, koska helpoin tapa "kertoa tarinaa" on pakottaa hahmot onnettomiksi, kunnes he eivät sitä ehkä olekaan.

On tosi dramaattisia vastoinkäymisiä ja tietenkin nippelitietoa, mutta täsmälleen samat asiat on esitetty dramaattisemmin ja autistisemmin paremmissa elokuvissa, joten kokonaisuus on tasapaksua puuroa; kenties puuroa Jesse Pynnösen lusikoimana mutta suurtalouskattilallinen puuroa.