Eräs aikakausi on päättymässä, sillä yhdysvaltalainen metallisuuruus Megadeth on ilmoittanut nyt ilmestyneen 17. studioalbuminsa jäävän bändin viimeiseksi. Yhtyeen nimeä kantava levytys onkin monella tavalla osuva päätepiste bändin tarinalle. Se kuulostaa vain ja ainoastaan Megadethilta, mutta aivan kuten yhtyeen tuotanto koko uran aikana, on se myös laadultaan epätasainen tekele.

Suomalaisittain "Megadeth" on erityisen kiinnostava julkaisu. Muutama vuosi takaperin yhtyeen riveihin liittynyt kitaristi Teemu Mäntysaari pääsee irti nyt myös levymuodossa. Taitava soittomies tekeekin albumilla vaikutuksen tuoden ilmaisuun sähäkkää energiaa ja taituruutta, vaikka tämä lähinnä mausteeksi jääkin. Tyylillisesti suurempia muutoksia on turha odottaa, sillä jämäkällä riffittelyllä ja Dave Mustainen omintakeisella vokalisoinnilla ryyditetty metallipauhu on juuri sitä, mitä yhtye on paukuttanut pihalle koko uransa ajan.

Parhaimmillaan Megadeth toimittaa asiansa jämäkästi ja sävellyskoukut ovat niin teräviä, että nyrkki nousee huomaamatta ilmaan. Erityisesti albumia pohjustaneet kappaleet toimivat: kiivas Tipping Point, tiluttamista ylistävä Let There be Shred sekä rauhallisempi, mutta erinomaisesti kitaroiva Puppet Parade osoittava yhtyeen olevan edelleen tiukassa iskussa. Onnistumisia löytyy yleisestikin intensiteettikäyrän eri ääripäistä, pelkkä nopeus saatikka raakuus eivät ole tae menestykselle.

Laatu notkahtelee kuitenkin merkittävästi. Pääasiassa syynä ovat sävellykselliset heikkoudet ja B-luokan biisit, toisaalta harmaita hiuksia aiheuttaa bändin vokalistina toimivan Mustainen jatkuvasti heikentynyt ulosanti. Tällä kertaa vokalisointi on monessa kohtaa todella väsynyttä, joka heijastelee negatiivisesti myös kappalekokonaisuuksien toimivuuteen. Esimerkiksi biisissä Made to Kill mies ei meinaa pysyä kiivaamman ilmaisun mukana, I am War taas kaipaisi laulupuolella todellista tulta toimiakseen. Vastaavanlaisia havaintoja bongailee pitkin albumia, pahimmillaan lopputulos on kiusallista kuultavaa. Rehellisiä hutikappaleitakin sekaan on eksynyt, joista vaikkapa renkutusosastolle tipahtava Another Bad Day olisi kannattanut suosiolla jättää albumilta pois.

Laadullisesta vaihtelusta huolimatta Megadeth on kiinnostava albumi, jolla pitkän uran päätöspisteen saavuttaminen näkyy monella tavalla. Erityisesti varsinaisen levyn päätöksenä kuultava The Last Note on oikein osuva ja loppua tyylikkäästi maalaava teos, joka tavoittaa hienosti sille ladatut odotukset albumin päätösbiisinä. Myös Hey God?! yllättää, sillä kappaleessa kuultava kommentointi yläkerran suuntaan on yllättävänkin suoraa ja sävyltään henkilökohtaista. Kappaleet tuovat levyyn miellyttävää syvyyttä, jonka myötä albumi ei tunnu vain yhdeltä Megadeth-levyltä muiden joukossa.

Bonuskappaleena kuultava Metallica-laina Ride the Lightning sotkee kuitenkin kokonaisuuden dynamiikan herättäen liudan kysymyksiä. Levy päättyy itsessään osuvasti The Last Noten myötä, joten miksi ihmeessä joukkoon on pitänyt vielä ängetä Metallicaa, jonka suuntaan Mustaine on heitellyt vuosikymmenten aikana varsin tulikivenkatkuisia kommentteja? Onko kappaleen tarkoitus olla jonkinlainen rauhan ele vai täräkkä keskisormen heilautus ex-bändiä kohtaan? Oli miten oli, ratkaisu on kummallinen. Sen sijaan, että Megadeth olisi laskettu haudan lepoon omilla ehdoillaan ja omaan juttuun keskittyen, täytyy Metallican suuntaan kuitenkin päästä tekemään jonkinlainen kurkotus. Eikä tuore versio tarjoa edes mitään sellaista, jolla se päihittäisi alkuperäisen vedon tai toisi kappaleeseen mitään uutta.

Nyt täytyy vain toivoa, että bändin pomona häärivä Mustaine pitää päänsä ja Megadeth todella on yhtyeen viimeinen albumi. Kuljetut kilometrit näkyvät uutukaisella sen verran selvästi, että mahdolliseen jatkoon liittyisi enemmän uhkatekijöitä kuin mahdollisuuksia. Nyt jäädään vielä plussan puolelle. Ongelmistaan huolimatta Megadeth on perushyvä metallikiekko, joka toimii kelvollisena sinettinä yhtyeen pitkälle levytysuralle.