Simpanssi tappaa talossa ja puutarhassa. Kehnoa kauhuleffaa ei voi suositella - mutta asiansa se saattaa ajaa. 25 vuotta sitten DVD olisi kiertänyt kovalta jätkältä toiselle. 2026 nautin valittamisesta, mikä on vastaava muttei yhtä jalo nautinto kuin tahaton huumori.

Mainoskampanja hyödynsi temppua, jossa meille näytetään vain yleisön reaktio. Esimerkki: kun Sacha Baron Cohen ja Mark Strong piiloutuivat norsun tussuun elokuvassa Grimsby, ideaa voitiin mainostaa vain yleisön reaktiolla. Voi pojat - miten se apina tappaa?

Heti kun tekstilaatikko on selittänyt vesikauhun, karu kohtaus asettaa sävyn. Kiva, mutta olemmeko nyt jo kokeneet syyt ja seuraamukset? Eläinkauhussa on hyvä olla mysteeri (vaikkapa tyyliin "onpas iso"), jotta myös planeetalla aiemmin eläneet pysyvät hereillä. Leffa onnistuu viidessä minuutissa profiloitumaan itsensä jatko-osaksi, joka esittelee joutavaa sakkia tappaakseen heidät kaavamaisesti.

Rikkailla mulkvisteilla on apina lemmikkinä. Löyhä taustatarina pehmentää, että tutkijoita tässä ollaan. Kun apina outoilee, herra mulkvistia on mahdollista pitää leppoisana karismasetänä, sillä hän vie apinan heti häkkiin ja ryhtyy selvittämään tilannetta. Hän jopa huomaa, että apinaa on purtu. Kommunikaatio kosahtaa, joten apina päästetään häkistä. Loppu.

Tunnetusti 80-luvun puukkohipat symboloivat aikuistumisen jännitteitä, kun teinit muhinoivat ja sitten kiljuvat, samalla kun leffaa katsovat teinit kiljuvat ja sitten muhinoivat. Tässä leffassa on miehistä katsetta edustava puolen sekunnin otos, joka nuoleskelee nuoria naisia uima-altaassa. Tein parhaani nähdäkseni elokuvan modernina satuna, jossa vesikauhuinen apina symboloi Napoleon-kompleksista kärsivää inceliä.

Mutta aidommin huvituin pointin ja moraalin puutteesta. Apinan ei pitäisi olla lemmikki. Se sairastuu aitoon tautiin. Kun hahmot ymmärtävät olennaisen ryhmänä, mutta eivät osaa reagoida, he ovat teoriassa ideaalisia uhreja mustan huumorin hömpässä. Mainittu joviaali pääsyyllinen kuitenkin poistuu paikalta ja jättää kokoelman muovisia teinejä kuolemaan. Hahmoja ei edes erota toisistaan, mutta apinaleffojen standardeilla he eivät ansainneet tätä. Siihen viitataan vain ohimennen, kuinka hauskaa on yleensä hengailla apinoiden kanssa leffoissa, kun niiden kanssa voi puhua viittoen ja kaikkea, mutta alitajunta tunnistaa genren, eikä sekään ilahduttaisi, jos Clyde-oranki tempaisisi pontikkaa ja Clint Eastwoodilta kullin irti, vaikka kuinka ymmärtäisit, ettei sille kannattanut oluttakaan antaa.

Ajatukseni heittelehtivät, mutta sitä tekee tyylikin. Hetkittäin kyse on traagisesta raivohulluudesta, jolloin apinaa ehtii sääliä, mutta usein on selvää, että vesikauhu tekee siitä sadistisen ja laskelmoivan psykopaatin, joka hihittelee metsästäessään lähimmäisiään. Se on arpapeliä, mikä hetki esitetään selkeän koomisesti ja milloin hymyn on tarkoitus hyytyä, joten hymy hyytyy. Jotkut kohtaukset ovat hyvin raakoja, mutta toiset sensuroidaan kuin mielessä olisi ikäraja 13.

Leffa on lyhyt, eli ylipitkä useimpia leffoja tiiviimmin. Mukavasti koin löytäväni uutta valitettavaa koko ajan.