The Handmaid's Tale 6-8: "Red Wedding" mutta sarjan omalla tyylillä

Junen porukat päättivät iskeä Serenan ja komentaja Whartonin häihin. Asiaan mennään heti. Jakso on jännittävä. Jännitystä ei tarvitse järkeistää, mutta se ei ole itseltäni pois, jos tiedostan jännittäväni käytännössä sitä, pysyykö jokin kerrankin kasassa.

Jakso alkaa Junen monologilla vaatteista. Mainituksi tulee vaatteiden perinteiset merkitykset ympäristöhaittoja myöten, joten sarja muistaa olevansa scifiä, Junen varsinaisen pointin ollessa se, että nyt diktatuurin propagandaa käytetään sitä vastaan: June palaa punanuttuunsa soluttautuakseen entisen emäntänsä kemuihin. Kun orjattaret sipsuttavat siisteissä jonoissa, visuaalinen runoilu painottaa muidenkin sääntöjen kääntyneen säännöstelijöitä vastaan.

Ansoja. 1. Sarja on kätevä. Häihin osallistuvat monet keskeiset hahmot, joten he höpisevät Juneen liittyviä juttuja. Siitä tehdään ominaisuus, sillä Junen on varottava heidän katseitaan naamioituneenakin, ja on ripaus tietoista huumoria asiaan liittyen.

2. Lievää ajatusakrobatiaa tarvitaan (= minä tarvitsin) myös, kun uusi pari riitelee heti. Serenan harhaisuus ja Whartonin kaksinaamaisuus ovat tulleet selväksi, ja Serenaa varoitettiin vanhojen virheiden toistosta, joten toki he riitelevät, mutta ideaalisesti Serena pettyisi hienovaraisemmin ennen varsinaista kilahtamista?

3. Useampi tilaisuus dramatiikalle lipuu ohi... Muistutan haukkuneeni jakson, jossa orjattaret pääsivät kostamaan eläimellisesti yhdelle pahikselle idioottimaisen kätevän juonen ansiosta, joten odotan nimenomaan johdonmukaisuutta enkä välttämättä dramaattista joukkopuukotusta (tyyliin: Game of Thronesin "Red Wedding").

Tunnetasolla se toimii hienosti, miten jakso päättää olla kätevä lopussa. Ei muttia. Järkevä aivopuoliskoni kyttäsi sitä, rajoittaako tuleva jatkosarja luovuutta ja luontevuutta, mutta tässä nimenomaan jatkosarjan vaatimuksista onnistutaan tekemään tunteellinen ja tyydyttävä huipennus.


Keskiarvo 64 jakson jälkeen:


< Jakso 6-7

Katsottu: Max