Korona-ajan antologia työllistää yhden näyttelijän kerrallaan. Tieteistarut kuulemma kertovat, kuinka yksilö voi löytää yhteyden ihmiskuntaan eristettynäkin. Sarjaa on tylytetty, mutta alku on vahva; ainakin jos itsetutkiskelu on intohimosi.

Anne Hathawayn hahmo yrittää keksiä aikamatkustuksen pelastaakseen lähimmäisensä. Nainenkin voi siis äijäillä yksin autotallissa kriisin keskellä. Nipotin aluksi, että diivailu asetelmallisessa roskaläjässä on poseeraamista verrattuna rehtiin muikisteluun ja piereskelyyn roskaläjässä eli elämääni, mutta pian tunnelma vei.

Sankari saa videoyhteyden entiseen ja tulevaan itseensä. Versioilla ei ole paljoa ikäeroa, mutta mieli on kriisissä, joten versiot nahistelevat elämän suunnasta. Lopetusta en pitänyt yhtä puhuttelevana kuin edeltäviä vaiheita, mutta pätkä ehtii olla liikuttava ja hauska.

Anthony Mackien jakso mukailee onnistuneesti vastaavia teemoja, joten se tulee olemaan pettymys, jos sarja tekee muutakin: rajoitukset lisäävät luovuutta. Mackien hahmo tapaa klooninsa. Hän on kuolemassa ja klooni on suhteellisen edullinen korvike hänen perheelleen.

Aluksi mies hikeentyy ja väittää, ettei klooni muistuta häntä edes fyysisesti. Pian hän menee toiseen laitaan eli nyyhkylinjalle. Hän auttaa kloonia viimeistelemään illuusion avautumalla. Uskoin vahvasti siihen, että äijäpaha rakastaa perhettään vikoineen päivineen, sillä nyt pieruistakin puhutaan ja Mackie on erinomainen. Tämä on hyvää tv:tä ja teatteria. Ei muttia. Tosin:

Hyvää scifiä olisi se, jos tyyni klooni paljastuisi alkuperäiseksi mieheksi, joka sanoo todellisen kloonin tekijöille, ettei kukaan tule uskomaan, että tuo tunteellinen, tiedostava ja ihana ihminen olen minä.

Kaikkea ei voi saada. Kunnianhimoisessa novellissa ei olisi näitä naamoja.


Jaksot 1-3 ja 1-4 >

Katsottu: Amazon Prime