Kun torakat ja banaanikärpäset valtaavat kodin, nykyinehmo tarttuu Raidiin, tai mikä pahempaa, kutsuu tuholaistorjujan. Fantasiamaailmoissa touhussa on sentään vähän hohtoa. Luolat tyhjennetään jättiläishämähäkeistä ja vihamielisistä pygmeistä vanhan kansan tyyliin miekalla ja magialla. Pienkehittäjä Runicin toimintaroolipeli Torchlight tarjoaa hakkuuviiltelyn ystäville sympaattisen mutta melko yllätyksettömän kokemuksen.
Tuttu juttu
Torchlight luottaa varsin perinteiseen kaavaan. Fantasiamaalla on ongelma, ja ratkaisu siihen on nimetön ja kokematon päähenkilö, jonka omassa pelissäni ristin Peraksi. Tyhjätaskun onneksi maailma on täynnä luolia, joissa asustaa kultaa ja taisteluvälineitä pudottelevia tuholaisia. Ahkeran miekan ja taikasormen heiluttelun tuloksena kassa kasvaa, varusteet kohenevat ja kokemuspisteitä kertyy.
Runicin peli nojaa selvästi lähestyttävyyteen. Pelaajalle tarjotaan karmean söpö satumaailma, jossa suurin osa hommista hoituu hiirtä klikkailemalla. Pikanäppäimet joutuu tosin isompiin tappeluihin opettelemaan, sillä puolen sadan mörön vyöryessä päälle inventaariota ei tahdo ehtiä selailla. Oikein pahoissa paikoissa ajan kulun voi onneksi pysäyttää. Suurin osa pelistä on kuitenkin hiiren näppäinten vuorottelua, sulle miekkaa ja sulle magiaa. Pelin edetessä örmyt vahvistuvat, mutta samoin käy pelaajan hyökkäyskalustollekin. Aika pian ruudulla on sellainen valojen ja mörmöjen tanssi, että voisi luulla tulleensa pikkukaupungin ainoaan diskoteekkiin juuri ennen hitaita.
Jos taioissa on meininkiä, ympäristöt jäävät kuitenkin aavistuksen valjuiksi. Miljöö vaihtelee jonkin verran tehtävän mukaan, mutta aika pitkiä pätkiä kolutaan kopiopastannetun näköisiä käytäviä ja keskusaukioita. Kenttäsuunnittelussa määrä, tai siis pituus, näyttää olleen merkittävämpi kriteeri kuin laatu.
Löytötavaratoimisto
Toistoon luottaa myös pelimekaniikka, joka on genrelle tuttuun tapaan mätkimistä ja saaliin keruuta ad infinitum. Kenttien lopussa on usein jonkinlainen pomotappelu, jossa pelaajan taidot kiteytyvät opeteltuihin erikoishyökkäyksiin ja inventaarionhallintaan. Ainakin helaa ja manaa on osattava tankata ennen kuin turmio vie. Kuollessa pelaajalle annetaan hauskasti mahdollisuus ostaa kullalla tai kokemuspisteillä jälleensyntymispaikka tason alkuun; muuten elävien kirjoihin liitytään kaukana keskuspaikkana toimivassa kylässä.
Jossain määrin erikoinen ratkaisu on se, että suuri osa löytötavarasta on ominaisuuksiltaan tuntematonta, joten ennen käyttöä tai myyntiä roippeiden salat pitää avata tunnistustaikakääröllä. Koska loottia kertyy niin paljon, kaiken kaman mikromanagerointi käy välillä aika mekaaniseksi työksi eikä ominaisuuksien identifiointi ainakaan auta asiaa. Ennemmin sitä kuitenkin mäiskii mörköjä strobovaloilla kuin laskee henkisessä excelissään seitsemän eri musketin ja rymysauvan hyöty–haitta-analyysejä. Inflaatio on Torchlightin markkinoilla niin kova, että alkuvaiheessa esimerkiksi haarniskojen modaaminen eri taikakivillä on kohtalaisen turhaa: kamat menevät myyntiin ennen kuin seuraava tunti on täysi.
Möröillä on käynnissä samanlainen volyymibisnes. Perusvastustajat ovat niin yhdentekeviä, että välillä teki mieli säästää hiirtä ja kulkea ohi. Vasta suuremmat laumat ja eriasteiset pomot tuovat hommaan haastetta. Hiirivetoisessa taistelussa taktiikka jää lähinnä erikoishyökkäysten valintaan ja ajoitukseen.
Kirjoitushalu lähtee larppaajasta hakkaamalla
Jos Torchlightista tykkää, siitä tykkää etupäässä kuitenkin juuri tuiki turvallisen toiston takia. Mitä syvemmällä pelaajan pelaajan keräilyhimo ja jumalfantasiat, sitä hauskempaa on pelaaminen. Edes pelikerronnan mutaisissa syvyyksissä Torchlight ei erotu edukseen. Tehtäviä motivoivat juonenpätkät ovat täysin yhdentekeviä, ja parempia kässäreitä löytää keskimääräisestä yläkoulun draamakerhosta. Olisi melkeinpä hyvä, jos toistaitoinen kynäily olisi jätetty kokonaan pois, ja tehtävät etenisivät ilman kummempaa tarinaa.
Ääninäyttely on samaa kaliiberia kuin kerrontakin. Satusedät ja -tädit lukevat omituisella äänellä monologeja, joihin on ripoteltu muutama puoliarkaainen englannin sana. Tekstit pyörivät onneksi ruudullakin, joten olennaisen saa selville, vaikka hiljentää äänet. Hieman kotikutoisesta paketoinnista huolimatta Torchlight on ihan viihdyttävä lajinsa edustaja. Toimintaroolipelien ystäville se tarjoaa varmasti kelvollisen välipalan ennen seuraavaa Diabloa.
____ V2.fi Timo Koskinen
78
Torchlight (Tietokonepelit)
Helposti lähestyttävä
Tekeminen ei lopu
Inventaario pursuaa
Aika yksiulotteinen taistelu
Perinteinen toimintaroolipeli vetoaa lajinsa ydinarvoihin mutta tuskin kiinnostaa laajempia yleisöjä.
Omasta mielestäni peli oli erittäin tylsä: Pelissä oli käytännössä vain 3 eri side questia, Raidaus on ihan turhaa kun perus aseesta saa paremman enchattamalla hetkessä ja vielä kun uniquejen enchattaus on 10 x kallimpaa ne ovat käytännössä turhia. Myöskin pelin main quest line oli aika lyhyt.
Alku oli pelissä mukava ja sen takia tuli ostettua muuten ei varmasti olisi tullut.
Ps. diablo 2 jaksanu vetää näihin päiviin asti ettei ole siitä kiinni etten genrestä tykkää.
DasfmaR
07.12.2009 klo 19.48
diablo 2 vetää puoleensa nettipelin vuoksi, eihän sitä jaksaisi singlee vetä... Tradetus ja mf runnit ovat siinä kovaa puuhaa muttea sitten lowlvlpvp on vasta poikaa.
Entinen Diablon pelaaja DasfmaR
Mulliainen
08.06.2010 klo 14.53
Hmm latasin demon ja yllätyin sarjakuvaimaisuudesta, ja ajattelin että ehkei tämä niin paljoa diabloa muistuta, mutta sitten kun aloitin pelaamisen huomasin, että musiikkikikin on meilkein kuin suoraan diablosta otettu ja monet muutkin äänet on suoraan melkeempä diablosta esim. kun tavarat tippuvat nenän eteen.
Sitten kun alko tula vastaan kaiken maailman örmyjä huomasin yhdennäköisyyttä diablon pienissä olioissa ja molemmilta löytyy jonkin laista keppiä heilutteleva shamaani.
Mulliainen kirjoitti: musiikkikikin on meilkein kuin suoraan diablosta otettu ja monet muutkin äänet on suoraan melkeempä diablosta esim. kun tavarat tippuvat nenän eteen.
Musiikit säveltänyt sama mies ku Diablo kakkoseen. Pelintekijät entisiä Blizzardlaisia.
