Kolmekymmentä vuorokautta voi kuulostaa aluksi riittävältä ajanjaksolta, mutta kun siinä ajassa pitäisi ensin kasvattaa maaseudulla varttuneesta pojankoltiaisesta koko valtakunnan rohkein ja tappavin noitavampyyri – ja sitten vielä pelastaa niin oma perhe kuin koko edellä mainittu valtakuntakin, niitä kellon viisareita alkaa vahdata hyvinkin tarkkaan…



On vaikea uskoa, että erinomainen The Blood of Dawnwalker on varsovalaisen pelistudio Rebel Wolvesin ensimmäinen peli, mutta uskomatonta suoritusta selittää pelintekijöiden historia: tiimin avainhenkilöt ovat The Witcher -pelisarjasta ja Cyberpunk 2077:stä tunnetun CD Projektin veteraaneja. Puolalaiset palaavat Dawnwalkerissa noiturimaisille juurilleen: kyseessä on nerokkaasti suunniteltu kolmannen persoonan toimintaroolipeli, joka sijoittuu synkkään ja aikuismaiseen fantasiamaailmaan. Tiedossa on erinomaisesti kirjoitettua, tarinavetoista seikkailua vampyyrien ja muiden hirviöiden kansoittamassa, keskiaikaisessa Euroopassa.


The Blood of Dawnwalker sijoittuu 1300-luvun kuvitteelliseen Vale Sangoran laaksoon, joka sijaitsee Itä-Euroopan Karpaattien vuoristossa. Elämä mustan surman murjomassa maassa muuttuu perustavanlaatuisesti, kun neljä vampyyria herkuttelee laakson ylimystöllä, ja ryhtyy sitten hallitsemaan Vale Sangoraa. Kaksi vuotta vampyyrivallan alla elettyään nuori Coen joutuu mahdottoman paikan eteen: vampyyrit tuhoavat hänen kotikylänsä ja telkeävät hänen perheensä vampyyrilinnan kellariin. Coenilla on 30 vuorokautta aikaa pelastaa perheenjäsenet, tai heistä tehdään illallista.

Syrjäseudulla kasvaneella Coenilla on kiire, mutta onneksi mies ei ole täysin avuton: kylähyökkäyksen aikana hänet muutetaan vampyyriksi, eikä edes miksi tahansa vampyyriksi, vaan dawnwalkeriksi. Dawnwalkerit ovat keskiaikainen vastine Bladelle; harvinaisia vampyyreja, jotka muuttuvat päiväsaikaan ihmisiksi. Yöaikaisten vampyyrivoimien lisäksi Coenilla on päiväsaikaan käytössä noiturie… eikun siis noitien erikoisvoimia.



Pintapuolisella listauksella The Blood of Dawnwalker vaikuttaa hyvin perinteiseltä toimintaroolipeliltä: Coen suorittaa Vale Sangorassa pää- ja sivutehtäviä, keräten samalla uusia liittolaisia, parempia varusteita sekä uusia kykyjä, kunnes on aika marssia vampyyrilinnakkeen muureille. Erinomaisen toteutuksen lisäksi The Blood of Dawnwalker erottuu kilpailijoistaan kahdella nerokkaalla idealla: ensinnäkin Vale Sangora on avoimin ja vapaiten tutkittava pelimaailma sitten The Legend of Zelda: Breath of the Wildin, ja toisekseen kaikki Coenin toimet edistävät rajallista aikaa maailmassa.


Maailman avoimuus ja pelikellon rajallisuus luovat kutkuttavan yhdistelmän, jossa pelaajan täytyy pohtia jokaista liikettään ja arvioida jokaisen tehtävän tarpeellisuutta. Teoriassa pelaaja voisi marssia heti ensimmäisenä päävihollisen porteille ja pelastaa perheensä, mutta käytännössä Coenin täytyy tutustua laakson eri ryhmittymiin ja avainhenkilöihin. On kuitenkin pelaajasta kiinni, haluaako esimerkiksi auttaa varjoissa toimivaa vastarintaa, tutustua vuoristoissa eläviin vuohi-ihmisiin, jäljittää muita salassa eläviä vampyyreja, surmata maailmaa kansoittavia hirviöitä – vaiko keskittyä puhtaaseen pahantekoon vampyyrivaltiaita vastaan. Breath of the Wildin tavoin pääpahiksella on useampi pikkupomo, jotka tuhoamalla pääpahiksen valta heikkenee merkittävästi. Pikkupomojen kaataminen vaatii tosin pitkäjänteistä sissisotaa, kuten verivarastojen ja tislaamojen tuhoamista sekä partioiden väijyttämistä.

Vale Sangora on täynnä mielenkiintoista puuhasteltavaa, mutta kaikkea ei millään ehdi kokemaan. Jokainen kolmestakymmenestä päivästä on lohkottu 16 osaan (joista puolet on päiväsaikaan ja toinen puolisko yötä), ja kaikki maailmassa tehtävät asiat edistävät pelikelloa tietynkokoisen lohkomäärän: jokin nopea tapahtuma – kuten maajussia kiusaavan partion hakkaaminen – kuluttaa vain yhden lohkon, kun taas suuremmat tehtävät saattavat kuluttaa esimerkiksi 3-5 lohkoa. Aika ei onneksi etene maailmassa liikkuessa, vaan ainoastaan tehtäviä suorittaessa (tai hahmoa päivittäessä). Lisäksi pelaaja näkee aina selvästi etukäteen, miten paljon minkäkin tehtävän suorittamiseen kuluu. Näin ollen pelaajana on aina tietoinen päätösten hinnasta.


Pelimaailman avoimuus yllätti useampana hetkenä. Kohtasin esimerkiksi matkoillani paikkoja ja ihmisiä, joiden merkitys saattoi kääntyä päälaelleen vasta tuntikymmeniä myöhemmin. Törmäsin myös yhdellä iltakävelylläni täysin sattumalta yhteen pelin neljästä päävihollisesta, vaikken ollut suorittanut vielä häneen liittyviä tehtäviä – ja varttituntia myöhemmin Vale Sangorassa oli yksi vampyyri vähemmän.



Mielenkiintoisista mekaniikoista huolimatta The Blood of Dawnwalkerin suurin vahvuus piilee käsikirjoituksessa. Coen ja muut hahmot ovat pitkälti varsin unohdettavia bulkkifantasiahahmoja, mutta Rebel Wolves on puhaltanut aitoa henkeä Vale Sangoraan: maailma henkii elettyä historiaa sekä aitoa elämää, ja pienistäkin sivutehtävistä löytyy mielenkiintoisia tarinoita ja kohtaloita. Pienemmät tarinat ovat niin hyvin suunniteltuja, etten koskaan kokenut olevani hanttihommia suorittava juoksupoika – edes silloin kun olin juurikin sitä. Tiedossa on eettisiä ja moraalisia pulmia, filosofisia kysymyksiä, vaikeita valintoja ja tuskanhikeä. Ja se jatkuvasti takaraivossa tikittävä kello.


Vaikka ehdin tutustua jokaiseen merkittävään ryhmittymään matkani varrella, paljon jäi vielä kokematta. Miten esimerkiksi vastarinta olisi syössyt vampyyrit vallasta, tai kuka lopulta oli pääkaupungissa riehuva murhaaja? Kun jopa satunnaisen vankikuljetuksen pysäyttäminen voi tutustuttaa uusiin sivuhahmoihin, jotakin jää pakostakin väliin.

Aikarajoituksen psykologista vaikutusta ei tulisi vähätellä, sillä se korjasi totaalisesti minua roolipeleissä vaivanneen päämäärättömyyden tunteen: kun jokainen suoritettu sivutehtävä, pelastettu sivullinen, surmattu hirviö ja kulutettu kokemuspiste on pois jostakin muusta, yhtäkkiä jokaisella päätöksellä ja teolla on aidosti merkitystä. Tällaista rajoitetta stressaaville voin vakuuttaa, että aikaa annetaan kyllä tarpeeksi (ja Steamin mukaan ehdin kuluttaa pelin äärellä 60 tuntia ennen lopputekstejä), mutta aikamekaniikka terävöittää fokuksen: maailmaa tutkii yhtäkkiä määrätietoisemmin, ja pelikokemukselle muodostuu selkeämpi rakenne.


Aika on myös temaattisesti jatkuvasti esillä. Yhtäällä Coenin täytyy pohtia, miten vampirismin tarjoama ikuisuus vaikuttaa hänen tapaansa tarkastella maailmaa; toisaalla hän on perhettään epätoivoisesti pelastava sankari, jonka pitäisi ehkä keskittyä taitojensa hiomiseen, eikä vain höpötellä naapurintytölle. Vai pitäisikö sittenkään?



Harmillisesti on todettava, että toimintaroolipelinä The Blood of Dawnwalkerin heikoin puoli on nimenomaan toiminta. Vampyyri- ja noitavoimat tuovat mukavan lisämausteen perinteiseen miekkailuun, mutta muuten rytmipeliä muistuttava hyökkäys/blokkisuunnan valitseminen tatilla muuttuu nopeasti monotoniseksi. Asiaa ei auta, että Coen voi taistella vain vampyyrikynsillään tai miekalla (jotka toimivat täysin prikulleen samalla tavalla), ja että pelimaailmasta löytyy verenhimoisia eläimiä, hirviöitä sekä vihollispartioita noin viiden metrin välein. Välillä vastusten ohi voi kirmata kuin kesätuuli, useimmiten jokin kannonpuolikas pysäyttää pikasprintin ja taistelu alkaa pakosta.


Kantoihin kompasteluun kannattaa tottua, sillä ympäristöissä liikkuminen on vähintään yhtä tönkköä kuin muu toiminta. Vuorokauden vampyyritunteina Coen voi sentään teleporttailla ympäriinsä, mutta päiväsaikaan jokainen kankea kapuaminen syö sisältäpäin. Sulavaa toimintaa ja timanttista pelattavuutta kaipaavien kannattaa siis jättää vampyyrileikit muille, vaikka sinällään taistelu ei ole luokattoman huonoa.

Coenin eri puolet vampyyrina, noitana ja miekkamiehenä ohjaavat roolipelimäisesti miehen toimia. Vampyyrivoimien avaaminen vaatii verenjuontia, noita oppii loitsuja pakanoilta sekä paikoista, ja miekkailija löytää uusia kykyjä muun muassa miekkamestareilta. Myös lukutoukat voivat oppia uusia loitsuja ja miekkaiskuja, joten pelaaja pavlovoituu nuohoamaan jokaisen kirjahyllyn uuden opuksen toivossa. Hahmonluonnin lisäksi roolipelaaminen näkyy siinä, miten Coen syleilee eri puoliaan: yksi pelaaja välttää ihmisveren juomista viimeiseen saakka, toinen käy välittömästi kurkkuun kiinni. Paljaan kurkun lisäksi tarjolla on myös muuta paljasta pintaa, jos seikkailuun haluaa aikuisempia sävyjä.


The Blood of Dawnwalker tuntuu monella tapaa ensimmäiseltä luvulta. Kyse on Rebel Wolvesin ensimmäisestä pelistä, ja tarina tuntuu petaavan laajempaa universumia monella tapaa: Dawnwalkerin aikana saadaan vasta esimakua maailmaa kansoittavista hirviöistä ja ryhmittymistä, ja pelaaja on monella tapaa pimeässä haahuileva pelinappula. Mielelläni uppoutuisin myös tarinan seuraavaan lukuun, jos sellaista tulee ikinä tarjolle, sillä The Blood of Dawnwalker on parasta vampyyritoimintaa vuosikymmeniin.