Jos viime vuosien helleaallot ovat tuntuneet piinallisilta, ne ovat lastenleikkiä hiekkaplaneetta Arrakisin olosuhteisiin verrattuna. Korventava auringonpaiste, lihat luista puhaltavat hiekkamyrskyt, luoviin nesteytysratkaisuihin pakottava kuivuus sekä jokaisen vastaantulijan kimppuun hyökkäävät ryöstelijät ovat ongelmista pienin, sillä kaiken lisäksi aavikon uumenissa vaanivat jättimäiset hiekkamadot nielevän kitaansa jokaisen liian lähelle tulevan. Kyllä iltapäivälehtien julistamat käristysinfernot ovat leppoisia kesäkelejä tähän hellehelvettiin verrattuna.


Avoimen maailman selviytymispeli julkaistiin jo viime vuonna PC:lle, jolloin se oli puhtaasti julkisilla palvelimilla pyörinyt moninpeli. Tänä syksynä saapuneet konsoliversiot toivat peliin monenlaisia päivityksiä, joista merkittävin on paljon mainostettu ja odotettu yksinpelitila. Tässä arvostelussa keskitytään puhtaasti pelin sisältöön soolopelaajan vinkkelistä ja pohditaan, miltä pelikokemus tuntuu uuden aavikkoseikkailijan silmin.



Dune: Awakening sijoittuu elokuvista ja kirjoista tutulle Arrakis-hiekkaplaneetalle tarjoten vaihtoehtoiselle aikajanalle sijoittuvan tarinan. Pelin maailmassa Paul Atreides ei koskaan syntynytkään ja hänen sukunsa selviää petoksesta, joka vaihtoehtoisessa todellisuudessa johti heidän tuhoonsa. Tästä syystä Arrakisin tasavahvat mahtisuvut Harkonnen ja Atreides ovat ajautuneet veriseen sisällissotaan planeetan sekä sieltä saatavan rohdon herruudesta. Tämän ohessa kivipallon alkuperäiset asukkaat fremenit ovat kadonneet eikä heidän tilanteestaan tai olinpaikastaan liiku kuin epämääräisiä huhuja.


Varsinainen tarina alkaa, kun pelaaja lähetetään paikalle Bene Gesserit -sisarkunnan kätyrinä selvittämään, mitä fremeneille on tapahtunut. Luonnollisesti koko suunnitelma menee jo heti kättelyssä vihkoon. Pelaaja kuljettanut vankialus rysähtää keskelle aavikkoa, mikä tekee tavoitteen saavuttamisesta huomattavasti vaikeampaa. Pelkkä tehtävän suorittaminen ei riitä, vaan lisäksi pelaajan täytyy selviytyä Arrakisin armottomissa olosuhteissa.

Pelillisesti homma pyörii roolipeleistä tutuilla systeemeillä. Pelaaja kohtaa monenlaisia hahmoja, jotka tarjoavat tehtäviä ja joiden kanssa voi vuorovaikuttaa. Luonnollisesti päätarinan lisäksi mukana on älyttömät määrät sivutehtäviä, eri sukujen omia juonikokonaisuuksia sekä pienempiä tavoitteita, joiden ansiosta tekemistä on kiitettävästi. Toteutus on perustoimivaa, muttei erityisen ikimuistoista. Vastaantulevat hahmot ovat geneerisiä eikä itselleni näistä kohtaamisista jäänyt mieleen yhtäkään hahmoa tai kiinnostavaa dialogipätkää. Välipätkiä annostellaan myös suhteellisen säästeliäästi, mikä korostaa dialogiruutujen sisällä tapahtuvaa vuorovaikutusta.



Pelikokemuksen ytimen muodostaa selviytyminen armottomissa olosuhteissa, joissa vaara vaanii joka puolella. Elämänlankaa haurastutetaan monella tavalla: murhanhimoiset paikallisasukkaat, kuumuus, nestehukka, äärimmäiset sääilmiöt ja dyynien seassa vaanivat hiekkamadot vievät nopeasti hautaan. Pelin sisäisen kello tikittää myös jatkuvasti, jonka myötä vuorokaudenajat vaihtuvat säännöllisesti. Myös yöllä vaanivat omat vaaransa, joten jatkuvasti saa olla varpaillaan.


Pelaajalla on käytössään laajasti erilaisia välineitä ja toimintamalleja, joilla vihamielisistä olosuhteista on mahdollista selvitä. Esimerkiksi kasvien kastetta juomalla voi sammuttaa janonsa ja varjoissa pysymällä vältellään kohtalokasta auringonpistosta. Olennaista on myös erilaisten apuvälineiden rakentaminen ja niihin liittyvien resurssien kerääminen. Arrakis on täynnä erilaisia mineraaleja, monenlaisia komponentteja sekä tavaraa, jotka sellaisenaan tai jalostettuna sopivat rakentelun tarpeisiin. Pelikokemuksen ytimenä onkin näiden resurssien haaliminen, tarvikkeiden valmistaminen sekä syklin toistaminen, jotta käyttöön saadaan jatkuvasti parempia varusteita. Samalla rakennetaan ja ylläpidetään omia tukikohtia, jossa tämän kaiken toteuttaminen on mahdollista.

Kehittymisen tunne on erityisen tyydyttävä. Kun pelaaja aloittaa epätoivoisen matkansa pelkät vaatteet yllään, on kuumuudesta selviäminen tai romuraudasta rakennetun veitsen kasaaminen todellinen saavutus. Pelituntien edetessä, taitojen ja varusteiden karttuessa dyynien ummikosta kuoriutuu todellinen aavikkoekspertti, joka vaeltaa tottuneesti paikasta toiseen vaaroja kaihtamatta. Esimerkiksi ensimmäisen kulkupelin rakentaminen on lähes voimaannuttava kokemus, sillä telaketjumopolla suurempienkin hiekka-alueiden ylittäminen on huomattavasti helpompaa. Tekeminen ei myöskään lopu heti kesken, sillä erilaisia ja toinen toistaan parempia välineitä on valtavasti. Lisäksi oman tukikohdan rakentelu ja tuunaaminen on jo itsessään niin mukavaa puuhaa, että pelkästään siihen voi upottaa tuntikausia.



Arrakis on vaikuttavan kokoinen paikka. Kallioiset maisemat, taivaisiin kohoavat kivimuodostelmat ja silmänkantamattomiin jatkuvat hiekkameret herättävät kirjoista tutun planeetan uskottavalla tavalla eloon. Ympäristössä on myös sopivasti variaatiota, sillä esimerkiksi Arrakeenin kaupunki, pienemmät kauppa-asemat, hylätyt tutkimuslaitokset ja valtavien avaruusalusten hylyt tarjoavat monenlaista nähtävää. Jopa aavikko-olosuhteet vaihtelevat paikasta riippuen: tietyillä alueilla on korkeuseroja ja kallioisempaa maastoa, toisaalla taas kiviaines punaista ja niin edelleen. En tiennytkään, että myös hiekalla voi olla näin monia eri sävyjä.


Kooltaan kyseessä on valtava peli. Itse pelasin peliä arvostelua varten noin 30 tuntia, mutta tänä aikana ennätin hädin tuskin kartoittaa kokonaisuudessaan aloitusalueena toimivan Hagga Basinin aavikkoalueen. Jo siinä tuntui olevan niin valtavasti tekemistä, tutkimista ja sivutehtäviä, että olin aidosti yllättynyt, ettei tässä ollut edes kaikki. Esimerkiksi varsinaisena loppupelinä toimiva Deep Desert -alue on ymmärtääkseni Hagga Basinia suurempi kartta-alue, joka tarjoaa entistäkin arvokkaampia resursseja ja huomattavasti vaarallisempia olosuhteita. Päivitysten myötä tarjolla on myös lisää kokoluokaltaan vaihtelevia alueita, joiden myötä pelimaailma on dynaaminen ja jatkuvasti laajeneva.

Graafisesti kokemus ei siltikään ole erityisen näyttävä. Maailma on itsessään upea tarjoillen A-luokan maisemamatkailua, mutta ulkokuori ei täysin vakuuta. Erityisesti hahmomallit ovat tönkköjä, tuoden mieleen menneiden konsolisukupolvien roolipelit. Näennäisesti balsamia haavoille tarjoaa grafiikkatilan säätömahdollisuus, sillä valittavissa on suorituskykyä tai ulkonäköä painottava tila. Valintamahdollisuus on kuitenkin pelkkä vitsi. Tavallisella PS5-konsolilla ulkonäköä painottava tila tiputti ruudunpäivitysnopeuden niin alas, että lopputulos oli pelikelvoton. Lyhyen kokeilun jälkeen palasin suorituskykytilaan, jolla pelikokemus ei ole kaikista näyttävin, mutta pyörii sulavasti. Yleisestikin peli toimii hyvin eivätkä bugit tai muut suorituskykyongelmat rienaa pelikokemusta. Se on hieno saavutus näinkin massiivisen pelin kohdalla.



Dune: Awakeningista huomaa niin hyvässä kuin pahassa, että sitä lähdettiin alunperin kehittämään MMO-peliksi. Vaikka peliä markkinoidaan nykyisellään myös puhtaana yksinpelinä, näkyy menneisyys tietyissä pelimekaniikoissa selkeästi. Maailma on pelilajille tyypillisesti omituisen staattinen ja tyhjä paikka, pelimekaniikka painottaa rajusti resurssien grindaamista ja tarinaelementit tuntuvat päälleliimatuilta.


Tämä ei olisi suurempi ongelma, mutta selvitymiseen ja välinevarusteluun keskittyvä kokemus antaa historiansa nousta paikoitellen turhankin selvästi esille. Yleensähän yksinpelit ovat käsikirjoitettuja kokemuksia, jotka etenevät loogisesti eteenpäin tarinan ehdoilla eivätkä vaadi älytöntä säätämistä edetäkseen. Pääasiassa Dune: Awakening onnistuu tuomaan pelikokemuksen yksinpelattavaan muotoon, mutta mukana on rumiakin ratkaisuja, jotka vaikuttavat olennaisesti peli-iloon.

Suurin ongelma on ilma-aluksiin liittyvä säätäminen. Päätarinassa edetäkseen ja muille kartta-alueille päästäkseen joutuu tietyssä vaiheessa aloittamaan epäinhimillisen grindaamisen resurssien tai valuutan hankkimiseksi, jotta kulkupeli maailmankartalle on mahdollista hankkia. Ratkaisu on kaiken kaikkiaan typerä ja vaikeuttaa keinotekoisesti pelissä etenemistä. Kun taustalla on valmiiksi kymmeniä tunteja pelaamista ja tehtävien suorittamista, ei tavara- ja resurssisäätöön ole enää minkäänlaista kiinnostusta. Pelikokemus pysähtyi omalta kohdaltani siihen. Kyllä sen pirun Ornithopterin pitäisi vähemmälläkin vaivalla saada itselleen!



Pelikokemus on muutenkin kaksijakoinen. Erityisesti alussa kaiken sisäistäminen on lähes ylivoimainen urakka, sillä pelimekaniikkaan sisälle pääsemistä ei ole tehty helpoksi. Valikot ovat täynnä tavaraa: tavaraluettelo, tutkimus- ja kraftausvalikot, kykypuut monine variaatioineen sekä tehtävälistaukset pursuavat tietoa ja sisältöä. Kun samanaikaisesti ensimmäisinä pelitunteina kamaa pitää valmistaa ja kehittää jatkuvalla syötöllä, muuttui homma autopilotilla eteenpäin rullaavaksi ohjeiden noudattamiseksi eikä ideaa systeemin taustalla aidosti oppinut. Hyvänä esimerkkinä alkupelin sekavuudesta toimii tehtävien tekeminen. Luulin pitkään suorittavani päätehtäväkokonaisuutta, mutta viiden tunnin pelaamisen jälkeen huomasinkin, että olin käyttänyt ajan sivutehtävien vääntämiseen - täysin tästä tietämättä. Vaikka peliin pääsee ajan myötä paremmin sisään, soisi ensimmäisten pelituntien olevan aloittelijaystävällisempiä.


Silkkaa sekundaakin on mukana. Erityisesti taistelusyystemi on heikosti toteutettu: lähitaistelu on tympeää, ajoitukseen perustuvaa väistelyä ja lyömistä, ampuma-aseilla käyty taisto taasen on kankeaa ja epätyydyttävää. Erilaiset aseetkaan eivät touhua pelasta. Toiminta puuduttaa ja päätyy toistuvasti tilanteisiin, joissa pelaaja tuntuu kuolevan epäreilusti. Erityistä piinaa ovat pomotaistelut, jotka vain korostavat taistelusysteemin puutteita.

Ongelma on merkittävä, sillä Arrakisin asukkaat ovat poikkeuksellisen riidanhaluisia. Planeetan kamaralle rysähtäneet alukset, tutkimuslaitokset ja eri puolille levittäytyneet suojapaikat ovat täynnä väkeä, joka ampuu ensin ja kysyy vasta sitten kysymykset. Ja kun näitä paikkoja täytyy höylätä resurssien keräämiseksi ja tehtäviin liittyvien tavoitteiden saavuttamiseksi, tulee taisteleminen valitettavan tutuksi. Edes erilaiset opittavat lisätaidot tai rohdon tuoma boostaus taisteluun eivät mainittavasti tilannetta paranna, vaan yhteenotot säilyvät pelin heikompana osa-alueena.



Pelikokemuksessa on selkeitä ongelmia, jotka vain korostuvat pelin edetessä. Jatkuva resurssien kerääminen ja aina vain parempien varusteiden rakentelu alkavat jossain kohtaa tökkimään, erityisesti kun sitä tehdään tarinan kustannuksella. Lisäksi lukuisat pienemmät ongelmat heittävät hiekkaa pelikokemuksen rattaisiin laskien pelin vetovoimaa.


Siltikin kokonaisuudessa on enemmän hyvää kuin huonoa. Keskeisessä roolissa oleva selviytymismekaniikka on kiehtovasti toteutettu ja alkuvaikeuksien jälkeen Arrakisin pinnalla seikkailu, resurssien kerääminen sekä oman tukikohdan hallinnointi ovat tyydyttävää puuhaa. Moninpelinä käynnistynyt pelikokemus on tuotu riittävän hyvin yksin pelattavaan muotoon, minkä ansiosta aavikkomaisemissa on mielekästä seikkailla myös ilman muita pelaajia. Se myös sopii hyvin pelin yleiseen tunnelmaan. En pelituntieni aikana edes kaivannut vuorovaikutusta muiden pelaajien kanssa.

Kunnianhimoinen Dune: Awakening on vaikuttava ilmestys, joka ei kuitenkaan sovi kaikille. Erityisesti juonivetoisen pelikokemuksen ystävälle sen puutteet nousevat turhankin selvästi esille. Mutta pelaajille, jotka nauttivat oman hahmon kehittämisestä ja tähän liittyvästä loputtomasta resurssirumbasta, tarjolla on kymmeniksi tunneiksi todellista herkkua. Nämä pelaajat voivat myös helposti lisätä arvosanaan puolikkaan tai yhden tähden lisää.