Pikatahdilla julkaistu Assassin’s Creed: Brotherhood oli todennäköisesti tarkoitus julkaista AC2:een ladattavana lisäsisältönä, mutta jossain vaiheessa Ubisoftilta lähti hevonen hanskasta. Sisältöä, tarinaa ja uusia ominaisuuksia oli jonkun studiopomon mielestä sen verran riittävästi, että paketista riittäisi kokonaiseksi peliksi. Niin toden totta riittääkin, joten huolet hätäisesti kyhätystä DLC-paketista levylle prässättynä voi unohtaa.




Peli alkaa siitä, mihin kakkonen loppui, eli päähenkilö Eziolla menee lujaa, vaikka pieni epäilys tehdyistä ratkaisuista ja maailmanlopun uhkakin leijuu ilmassa. Pelaajalle tämä tarkoittaa juonen kannalta sitä, että odotellaan pikkujuttuja puuhastellen, millä verukkeella Ezio saadaan takaisin sekamelskan keskelle, mieluusti ilman varusteitaan. Kun romanttisen hetken jälkeen alkaa rytistä, päästään tositoimiin ja Ezion matka Roomaan voi alkaa.

Samaan aikaan juoni etenee tietenkin myös tosimaailmassa, jossa Desmond assassiinien kera päätyy nykypäivän Villa Auditoreen ja miehen Animus-oireilut menneisyyden vuotaessa näkyviin pahenevat entisestään. Desmondilla suoritetaan alkuvaiheessa myös varsin Tomb Raider -henkistä tasoloikkaa ja välillä menneisyyden maailmasta poistutaan tsekkaamaan tilannetta, mutta muuten seikkailu on yksinomaan Ezion heiniä.

Tarina on edeltäjänsä tapaan hyvin rytmitetty ja kudottu, sekä ryyditetty enimmäkseen hyvillä näyttelijäsuorituksilla. Nyt kun päähenkilö tunnetaan, on juonikuvioilla aikaa keskittyä muuhunkin. Tämä hieman etäännyttää pelaajaa Eziosta, mutta muuten Assassin’s Creedin maailma on käytännössä loppumaton tarinoiden lähde. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka hyvin Ubilla pysyy langat käsissä, kun pelejä ilmeisesti aletaan julkaista jotakuinkin vuoden välein.




Hieman hiottu Assassin’s Creedin käyttämä pelimoottori ihastuttaa ja vaikka ihan kaikkia kontrolliongelmia ei olekaan saatu karsittua (yhä yleisin kuolinsyy on väärään suuntaan korkeuksista loikkaaminen), käy katoilla pomppiminen kuin supersankarin serkulta ikään. AC:ssa on edelleen yksi kaikkien aikojen elävimmistä peleissä nähdyistä kaupunkiympäristöistä ja Rooma on valtavan kokoinen, mikä nähdään hienosti allekirjoittaneenkin kohtaamassa bugissa (video täällä). Muita pelaamista haittaavia bugeja matkalla ei tullutkaan vastaan.

Suurin osa Rooman turistikierroksesta nähtävyyksineen vietetään parkour-tyyliin juosten ja kiipeillen, mutta taisteluihin on tuotu hyviä uudistuksia. Suoraviivaisuus on päivän sana monessa Brotherhoodin toiminnossa ja taisteluissa se näkyy mahdollisuutena nopeatempoisiin tappoketjuihin. Kunhan valitsee seuraavan uhrin ensimmäisen lyyhistyessä, voi suorittaa pitkiäkin lahtausorgioita, ellei kukaan ehdi väliin tökkimään. Vielä isompi uudistus on se, mihin pelin nimikin viittaa: Ezio saa Roomaa hetken tutkittuaan kasattua kokoon salamurhurijoukkion, jonka jälkeen veljeskuntalaiset voi kutsua apuun ja siirtyä itse sivummalle katsomaan veribalettia.



Suoraviivaistettu (ja tämä on hyvä asia) on myös rakentelu- ja rahanhankintaosiota, joka kakkosessa hoidettiin Villa Auditoressa. Roomassa voi vapauttaa alueita Borgian ikeen alta tappamalla vartiojoukkojen päälliköitä ja vapautetulla alueella voi sitten kunnostaa rakennuksia (mm. pankkeja, ilotaloja, räätäleitä, apteekkeja ja taidekauppoja) tuottamaan kolikoita omaan pussiin. Mainittua assassiinijoukkiota taas kasvatetaan pelastamalla kansalaisia pulasta ja värväämällä nämä palvelukseen.

Pääjuonen ympärille on ripoteltu taas niin paljon tehtäviä, tekemistä, tutkimista ja keräämistä, että Roomaan uppoutuu helposti tunneiksi pidempään, kuin on mitäkin pelisessiota varten suunnitellut. Toistoa ja turhilta tuntuvia tehtäviä on karsittu reilulla kädellä ja lisähaastetta tuovat vaatimukset, jotka täytyy suorittaa, jotta saa 100 %:n synkronoinnin.




Kun Brotherhood aikoinaan julkistettiin, hehkutettiin lähes yksinomaan sen verkkomoninpeliä, mikä sai monet uskomaan, että kyseessä olisi vain moninpelilaajennus. Näinhän ei käynyt, mutta moninpeli on silti oleellinen kokemus jokaiselle AC-fanille. Pienenä kehystarinana multimurhaukselle tarjoillaan temppeliritarien treenisessioita ja aluksi pelaaja valitsee, minkä näköinen salamurhaaja haluaa olla. Tilastoissa etenemisen myötä hahmolleen saa myös hieman lisää varusteita.

Neljästä eri verkkopelimoodista erinomaista kekseliäisyyttä osoittaa Wanted, jossa jokainen pelaaja saa kohteen, jota jahdataan, sekä jahtaajan itselleen. Omaperäinen verkkomittelö tarjoaa monia riemukkaita hetkiä, kun sopivat osalliset osuvat oikeaan (tai väärään) paikkaan oikeaan (tai väärään) aikaan. Väkijoukkoihin soluttautuminen on tietenkin myös tärkeä osa peliä ja tapetuksi tulemisen välttäminen onnistuneesti tuo sisälmyksiin ihastuttavan kihertelevän tunteen.

Viime vuonna valitsin Assassin’s Creed II:n yhdeksi vuoden parhaista peleistä ja samoin käy myös Brotherhoodille. Pisteitäkin ropisee jotakuinkin yhtä paljon kuin edeltäjälle, vaikka paljon kierrätystä löytyy, eivätkä leukani loksahdelleet niin usein kuin kakkosen kanssa. Brotherhood kuitenkin soljuu eteenpäin entistäkin lennokkaammin ja tarjoaa viihdettä koko rahalla.