Tämän olen kysynyt usein. Miksi naimisiin piti päästä, vaikka ette edes ole samalla aallonpituudella? Kun tavallinen elokuva koettaa vastata, se satuilee, että ensihuuma oli ihanaa ja titityy, vaikka kehittyvä katastrofi on yleensä tunnistettavissa hyvissä ajoin. Tieteiselokuva Frequencies saa pariutumisen sentään näyttämään haasteelta käsitellessään elämän tarkoitusta ja muuta. Maailmassa, jossa lapset nimetään tiedemiesten mukaan, ihmisten taajuudet osataan mitata. Korkea taajuus on onnekkuuden merkki, mutta hyväosaisuus latistaa tunne-elämän. Nuori Marie-Curie on melkeinpä robotti. Tarvittaessa hän simuloi iloa, koska miksipä tunteeton olisi tyly. Jos Marie viettää yli minuutin matalataajuisen Isaac-Newtonin eli "Zakin" läheisyydessä, luonnonlait pyrkivät erottamaan heidät. Tyttö on halukas tutkimaan ilmiötä. Poika haluaa tytön kainaloon. Tutkimukset jatkuvat aikuisiälläkin.

Se on rakkautta, kun poika jaksaa napsia pillereitä ja työntää pöksyihin magneetteja muuttaakseen taajuutensa tytölle sopivaksi, joten mitä hemmettiä on rakkaus? Onko se tarve sekoittaa geenit yhteen mahdollisimman erilaisten geenien kanssa? Onko se evoluutiota, että serkkuavioliitot ovat vähentyneet, rotujen väliset liitot yleistyneet ja Japanissa deittaillaan enää tyynyjä ja tamagotcheja? Jos rakkaus saadaan väkisin toimimaan, mitä kompromissit tekevät yksilöille? Tunnistavatko he lopulta itseään? Onko kaiken manipuloinnin jälkeen mahdollista tietää, mikä on aitoa? Leffalla on mielessä hullumpiakin asioita kuin parisuhde. Tarina on romanttinen, mutta jos elokuvassa jokin vika on, niin se, ettei tunnelataus saavuta potentiaaliaan, koska temppuilu estää suhdetta syvenemästä tietyn pisteen jälkeen.

Fantasiasta ja filosofiasta keskustellaan hillityn "tieteellisesti" isoja sanoja käyttäen. Selittelyä löytyy provosoiva määrä, joten on tärkeää, että ajoittainen epävarmuus höpöttäjien kasvoilla inhimillistää sanat. Suoritukset ovat riittävän vakavia myydäkseen selittelyn tarpeen ja riittävän pöllähtäneitä ilmaistakseen, että elokuva on kosminen vitsi, kuten oikeakin elämä on. Pimputus ja intiimit lähikuvat ovat merkittävimpiä tyylivalintoja. Vähällä vaivalla leffa vakuuttaa olevansa oma juttunsa, kuten mahtipontiset taide-elokuvat tyyliin The Tree of Life ovat.

En löytänyt omintakeisesta palapelistä turhaa hetkeä, vaikka sisältö on lievästi sanottuna tulkinnanvaraista. Muutkin yksityiskohdat kuin nimet viittaavat tieteentekijöihin. Näennäisen yksinkertaiset tapahtumat esitetään eri näkökulmista. Olisi mahdollista väittää, että elokuva on hengellinen tai käytännönläheinen, kyyninen tai herkkä, tai poliittinen tai muuta: todellisuudesta keskusteleminen voi kuulostaa siltäkin, kuin leffa kommentoisi käsikirjoitusprosessia. Olennaisena pidin lähinnä sitä, että höpinät vangitsivat huomioni ja sallivat ajatusten poukkoilla pölyisessä nupissani. Jos väittäisin vaikkapa, että tietty yksityiskohtien yhteenliittymä on piikki tiettyä uskontoa kohtaan, varmaa olisi lähinnä se, että ajatus on eksynyt päähäni ennenkin. Ehkei asioita kannata ajatella liikaa, toteaa leffa muun muassa.

Useimpien ihmisten omaama "sosiaalinen älykkyys" on vetänyt todellisuuden päälle sumuisen kalvon. Vaikka Marie ja Zak yrittävät kumota luonnon lait, ovat he kahden kesken rehellisiä ja omille tarpeilleen uskollisia, toisin kuin ovat miellyttämishaluiset ja manipuloivat oikeat ihmiset. Monien fantasioiden tyyliin tunnelmassa on siis jotakin aidompaa kuin aitoudessa. Jos satuilu "kohtalon pärinöistä" tuntuu vilpittömältä, leffa vaikuttaa kertovan oikeista asioista, joten motivoitunut katsoja tulkitsee ehyiksi teoreettiset epäkohdatkin.

Lajityyppiin "paras / huonoin elokuva ikinä!!" (toiselta nimeltään "sielun peili") kuuluva helmi palvelee pientä aivopierukulttia. Käytännössäkin Frequencies on niitä teoksia, jotka jäävät helposti huomaamatta, koska ne eivät koskaan ole ajankohtaisia. Julkaisuvuosi on 2013, -14, -15 tai -16 riippuen siitä, mitä tarkoitamme. Kotimaisten nettivuokraamoiden uutuuksista leffa löytyy nyt, joten onnekkaasti aivopierukriitikolla oli hiljainen viikko.