Midnight Special vihjaa, että meneillään on jotakin suunnattoman ihmeellistä. FBI ratsaa kultin, joka menetti juuri messiaan tai teräsmiehen, joka on nuori poika. Pojan isä kuului kulttiin, mutta nyt hän aikoo kärrätä pojan sinne, minne pojan on mentävä. Näyttelijät ovat vahvoja. Michael Shannonin, Joel Edgertonin ja Kirsten Dunstin murjotus toimii aikansa ja Adam Driverin naama toimii koomisena kevennyksenä kuten Star Warsissa. Ennen kuin koomaan vajoamme, erikoistehosteet yllättävät, mutta näkökulmaa tapahtumiin ei tarjota, joten palatkaamme nuokkumiseen. Ansaitsin tämän elämyksen väitettyäni Bone Tomahawkin arvostelussa, että hitaat elokuvat ovat "oikeita elokuvia".

Driver poislaskien kaikki jäykistelevät samanhenkisesti. Kukaan ei selitä mitään ylimääräistä, tai usein tarpeellistakaan. Jää aikaa tiedostaa, että nielaisevat ja nykivät näyttelijät, mystistä soopaa sopertava pentu ja valopallot tosiaan ovat mahdollisia asioita elokuvissa. Poika on pikkuvanha snobiautisti, jonka uimalasit estävät tahattomat ufojeesustelut. Tällaisen tähtimiehen näyttelijäksi pitäisi palkata Jeff Bridges tai iso muovinen kakka, eikä tenavatähteä. Ymmärsin lopulta inhoavani hahmoa. Hän vertautui päässäni ohjaajaan. Uskon Jeff Nicholsin yltävän tavoitteisiinsa ja kunnioitan tätä, mutta äijä takuulla omistaa baskerin ja ironiset henkselit.

Pysähtyykö pakomatka tiesulkuun? Musiikki on tunnelmallisen painostavaa ja leikkaus napakan määrätietoista, mutta miten kannustaa tuntemattomia, epäilyttäviä mököttäjiä? Emme tiedä mistään mitään. "Kultti" on mummobingo. FBI on pahastunut, koska mummobingossa on lueteltu heidän numeroitaan. Bingon juontaja paljastaa, että niin eeppisiä ovat bingoillat, ettei hän osaa sanoa niistä mitään. Hän ei tietäisi mistä aloittaa.

Isän ja pojan seurassa on toinenkin mies. Myöhään paljastuu, että hän on... iskän kaveri. Ihan joku perusäijä vaan. Teoriassa olen sitä mieltä, että kaikki voi toimia. Miten olisi leffa, joka alkaa perusmiehen ja häntä koskevan pienen, ratkaistavissa olevan konfliktin esittelyllä. Pian miehen ovelle ilmestyy hänen vanha tuttavansa valopallopoikansa kanssa. Isä, poika, pyhä bingo ja FBI voisivat olla mysteerejä tälle tavalliselle miehelle, jonka näkökulma joko hallitsee tarinaa, tai esittelee asiat. Liian rahvaanomaista, sanoi Nichols. Leffa alkaa siten, että jonkun kakaran seurassa on kaksi jäykkistä, joista toisella on kelmin ja toisella maalaistollon lepäävä ilme.

Viime vuosina monet mysteerit kuten I Origins ja Frequencies ovat lumonneet persoonallisella hahmovetoisella puolella ja näin ansainneet oikeuden satuilla korkealentoisia. Jos ajatuksiamme ei ohjata hahmon näkökulmalla, tässä on se pulma, ettei minulla ole tarvetta kirjoittaa leffaa valmiiksi tekijää imartelevalla tavalla. Midnight Specialin ainoa mielenkiintoinen kysymys on se, onko poika muita arvokkaampi. Isän mielestä poika on paras. Pitäisikö nähdä tämä "vertauskuvana" vanhemmuudesta? Jos ammut itsestäsi ulos siemeniä tai vauvan ja tahdot suojella ulostetta muiden kustannuksella, se on itsekästä. "On kunniatonta vaihtaa yksi henki toiseen", opetti minulle Usagi Yojimbo.

New Age -jeesustelu ihmeillä mutta ilman sanomaa on koettu moneen kertaan. On sinänsä kivaa harrastaa ajatuksia tyyliin "universumin mysteerit, hei, ihmeellistä, hei, mulla on sielu, hei", mutta mielestäni Enyan kuuntelu on tämän leffan katsomista miellyttävämpää. Vaihtoehtoisesti: lue Raamattu. Se on sama asia, mutta sanoman kera. Entäpä jos enemmän kiehtovat tiedemiesten pohdinnat tyyliin "on mahdollista, että tuntemamme maailma on tietokonesimulaatio"? Lue Raamattu. Se on sama asia, mutta sanoman kera. Jopa E.T. sanoi "be good". Midnight Special on elitististä onanointia; leffa on sielukas kuin Godzilla (2014), jossa Godzilla nyt vaan on jeesus.