Rytmihäiriö jatkaa hyväksi havaitsemallaan linjalla myös kahdeksannella albumillaan "Surmacore". Turhia
muutoksia ilmaisuun ei ole lähdetty tekemään, yhtye keskittyy edelleen vahvuuksiinsa kanavoiden nämä onnistuneella tavalla musiikin muotoon. Tälläkin kertaa raskaasti ruhjova metalli-ilmaisu sekä rikoksista, alkoholista ja mielenterveyden ongelmista ammentavat tekstit muodostavat albumille jämäkän selkärangan, jonka kyydissä kelpaa jokaisen viinapirun ratsastaa.

Parastaan Rytmihäiriö tarjoaa usein sanoitusrintamalla. Tällä saralla uutuuslevykin napsahtaa monessa kohtaa napakymppiin, sillä Gambinasta voimansa ammentavat ja Alibista inspiraationsa saaneet tarinat ovat paikoitellen hykerryttävän toimivaa kamaa. Parhaimmillaan sanoitukset ovat kuin posketonta ja herkullisilla kielikuvilla höystettyä rappiorunoutta, jonka humalaisesta tajunnanvirrasta löytyy poikkeuksellisen osuvia havaintoja elämän laitapuolelta. Teemat ovat lähtökohtaisesti rankkoja, mutta Rytmihäiriön mustalla huumorilla ryyditetty tapa käsitellä aihealueita tekee lopputuloksesta niin onnistuneen, että tämä naurattaa ja hirvittää samanaikaisesti. Huippuhetket tällä saralla kuullaan ennakkoon ilmestyneillä kipaleilla Viinamäen valioliiga sekä Moottoroitu irtopää, joiden sanahölkkä lähentelee älyttömyydessään täydellistä neroutta. Tästä ei metallilyriikka parane!

Musiikillisesti Surmacore ruhjoo suorasukaisesti. Turhia kikkailuja ei pahemmin kuulla, turpaan vedetään lupia kyselemättä: kappaleet ovat raskaita ja tymäkästi eteenpäin polkevia, näiden ydinmehu ammentaa asenteensa punkin maailmasta. Tämä kääntyy myös jossain määrin itseään vastaan. 11 kappaletta sisältävä albumi alkaa loppua kohden toistamaan itseään, varsinkin kun materiaali jakautuu laadullisesti kahteen leiriin. Parastaan Surmacore tarjoaa ensimmäisellä puoliskollaan, jonka aikana kuullaan monta rubiinin lailla sädehtivää timanttivetoa. Aiemmin mainitun biisikaksikon lisäksi erityismaininnan ansaitsevat livelekaksi luotu RHSC, vimmaisesti piiskaava Surman Siivet sekä mainiosti sanaileva Käärme666. Albumin loppupuoli taasen jättää toivomaan parempaa, sillä esimerkiksi vedot Mä teen sun elämästä vitun ja Käytä suutasi ryyppämiseen eivät nouse ykkösvetojen tasolle sanoitusten saatikka sävellystensä puolesta. Onneksi kiekon päättävä Spurgu-uhka heittää sen verran väkevästi uutta vaihdetta silmään, ettei kiekosta jää huonoa jälkimakua yksioikoisesta loppusuorasta huolimatta.

Surmacore toimii, vaikka loppupuolen laahaaminen jää harmittamaan. Kiekon yleinen raskaus ja absurdin riemukkaat sanoitukset ovat kuitenkin läsnä myös niissä tasapaksummissa vedoissa, jonka myötä albumikokonaisuuden kuuntelee mielellään lävitse. Pienestä ontumisesta huolimatta Rytmihäiriö on edelleen kovassa iskussa. Surmacore on vahva metallialbumi.