Tuorein sisältö

Matiaksen matalapainepelit, osa V

Matias Puro

22.06.2022 klo 16.00 | Luettu: 687 kertaa | Teksti: Matias Puro

Poliittista peliä
Viime viikkoa mukaillen tämäkin indiepelien satsi sisälsi sekä pohjamudista ruopattua kuonaa, että ajatuksia herättäviä kokemuksia. Tälle viikolle muotoutui kuitenkin huomaamattani aivan uusi teema: useat tämän viikon peleistä olivat tavalla tai toisella hyvinkin poliittisia.

Politiikka nyt ei tietenkään ole mikään uusi asia taiteessa, mutta pelit ottavat harvoin kunnolla kantaa mihinkään aiheeseen. Kun kantaa otetaan, ulostulo on yleensä niin turvallista, ettei sitä voi juuri edes kannanottona pitää. “Demokratia on parasta”, “väkivalta on väärin” ja “terrorismi on tyhmää” ovat yleisiä esimerkkejä rohkeasta ulosannista. Tämänviikkoisilla peleillä tuntui kuitenkin olevan aidosti jotakin sanottavaa, ja hyvä niin. Mieluummin kuuntelen kunnon aatteenpaloa sisältävää manifestia – jota en välttämättä edes itse puolla – kuin tiskivedenhaaleaa, näennäisesti rohkeita fraaseja. Mahtuipa mukaan myös useampi seksuaalivähemmistöjä sisältävä peli, sopivasti Pride-kuukauden kunniaksi.

Aika onkin kulunut sen verran reippaasti, että ensi viikolla nähdään tämän matalapainepeli-projektin viimeinen osa. Sitä ennen syvennytään kuitenkin poliittiseen peliin:

Hero Hours Contract



Steve O’Gormanin kehittämä Hero Hours Contract paneutuu jo lukemattomia kertoja puhki kaluttuun aiheeseen, eli supersankareihin. Tästä huolimatta Hero Hours Contract löytää aiheeseen upouuden kulman: tällä kertaa rustataan supersankareille parempia työsopimuksia!

Jos en nyt täysin väärin muista, Hero Hours Contract on ensimmäinen ammattiliittoja käsittelevä peli, jota olen pelannut. Mikään “Union Papers, Please” ei sentään ole kyseessä: paperinpyörittämisen sijaan pelin genre on lähempänä puzzle- ja strategiapelien yhdistelmää. Ammattiliiton perustaminen on lähinnä osa työntekijöiden oikeuksia sekä työmaailmaa laajemmin käsittelevää tarinaa. Supersankarit kyllästyvät surkeisiin työoloihin, ja vaativat pomoilta parempaa tuntipalkkaa sekä lomapäiviä. Konglomeraatteja, palveluiden yksityistämistä ja äärikapitalismia satirisoiva tarina on yllättävänkin freesi, ja huomasin nauravani enemmän kuin uskalsin odottaa. Tyyliä voisi kuvailla “Robocopiksi, mutta Tehotytöillä”. Pirtsakoiden sankareiden optimismi ja periksiantamattomuus on niin tarttuvaa, että ymmärsin ensimmäistä kertaa miksi jotkut hurahtavat aikuisiällä My Little Ponyyn.

Harmillisesti pelielementit eivät ole käsikirjoituksen tasolla. Supersankarit taistelevat mielensä menettäneitä liukuhihnatyöläisiä vastaan, jokainen omalla tavallaan: yksi ympäröi itsensä hengillä, toinen iskee (ja liikuttelee) vihollisia useamman kerran saman vuoron aikana, kolmas ketjuttaa osumia kosketusetäisyydellä oleviin vihollisiin. Vuoropohjaiseen pelaamiseen tulee mukavan taktinen ulottuvuus, kun yksi sankareista raivaa tietä vapaaksi, toinen asettelee mahdollisimman monta vihollista riviin, ja kolmas ketjuttaa kaikki tuusannuuskaksi. Vaihtelua ei kuitenkaan löydy kamalasti, vaikka kentissä on yleensä jokin aivopähkinä ratkaistavaksi.

Tehtävien välillä pääsee hengailemaan läheisten kanssa sekä tutustumaan pelin maailmaan. Yleistunnelma on rento ja sympaattinen, mutta ulkoasulta ja pelimekaniikoilta olisi tosiaan toivonut enemmänkin. Puutteineenkin Hero Hours Contract on miellyttävä pikku puzzle-strategiapeli, jota ei kannata missata.



I'm a love interest in my childhood friend's reverse harem!!!



I'm a love interest in my childhood friend's reverse harem!!! (tästedes “haaremipeli”, kieltäydyn kirjoittamasta nimeä kokonaisuudessaan) on WitPOPin kehittämä, tuskallisen tavanomainen haaremipeli. Jos olet lukenut tämän projektin aiempia osia, saatat muistaa pari viikkoa sitten arvioidun Arcade Spiritsin arvostelun, jossa mainitsin etteivät visual novellit ja romanssipelit ole minulle erityisen tuttuja. Miten tavanomainen tapaus tämän viikkoinen haaremipeli nyt sitten on? Niinkin tavanomainen, että jopa minä tunnistin jokaisen kliseen, väsyneen viittauksen ja myötähävettävästi omaan mukanokkeluuteensa kompastuvan vitsin. Ja niitä oli paljon.

Kupletin juoni on sama kuin yleensäkin: koulussa on ihana tyttö joka saa perhoset pörräämään ja puntit tutisemaan, mutta auvoisen onnen tiellä odottaa liuta kilpakosijoita. Päähahmon pitäisi samanaikaisesti tehdä tunteensa selväksi, että sabotoida muiden lähentelyt. Perinteistä poiketaan sen verran, että pelaaja saa päättää, yrittääkö hän pokata edellä mainitun tytön, vaiko tämän kilpakosijat. Tarina yrittää kehittää muitakin laakapalloja, mutta ote on liian tavanomainen, että niillä olisi toivottua vaikutusta.

Haaremipeli on luojan kiitos lyhyt, mutta jopa parin tunnin kesto tuntui tuskastuttavan pitkältä. Suurin syy tähän on karmaisevassa käsikirjoituksessa: Haaremipeli on täynnä surkeaa itseironiaa, tylsiä vitsejä sekä myötähävettävän lapsellista ymmärrystä romantiikasta ja ihmissuhteista. Vaikka hahmot ovat suoraan animesarjasta repäistyjä teinejä, he eivät käyttäydy samalla tavalla kuin sarjojen (tai varsinkaan tosielämän) teinit, vaan ennemminkin kuin teineille suunnattua sarjaa salaa katsovat alakoululaiset. Haaremipelissä on myös sama ongelma kuin aiemmin mainitussa Arcade Spiritsissä: molemmissa peleissä on kuvottavan yli-inhimillinen päähenkilö, jonka täydellinen moraali ja raivostuttava partiopoikamaisuus on esitetty tukehduttavan siirappimaisesti.



Pebble Witch



Pebble Witch on niitä harvinaisia tapauksia, joiden kohdalla enemmänkin olisi maistunut. Fuzzy Ghostin puolituntinen kävelysimulaattori esittelee pienen australialaisen lomakylän, johon saapuu nuori pebble witch, kivien sielujen kanssa kommunikoiva noita. Projektiilioksentavien demonien manaamisen sijaan pikkukiville höpöttelevät noidat ovat joviaaleja terapeutteja, jotka hiljentyvät kuuntelemaan kivien sielunelämää: yksi murikka on tyytyväinen asemaansa, mutta kaipaa kauas kierinyttä ystäväänsä; toinen haikailee aikaa, jolloin oli sammaloitunut ja ihailtu.

Puolituntiseen peliin ei mahdottomia mahduteta, mutta tarina saa yllättävänkin paljon irti kolmesta päähahmosta. Erityisesti nuori kivikuuntelija on sympaattinen pikku sankari, joka tuo esille peleissä harvemmin nähtyjä arvoja: empatiaa, kuuntelevaa korvaa ja avointa mieltä. Itseään etsivä pikkukivi ja murikkaterapeuttia ohjaava mummeli ansaitsivat myös sympatiani.

Nätit ympäristöt henkivät 80- ja 90-lukujen lapsiystävällisiä seikkailupelejä, joiden utopistisiin miljöisiin jäisi pidemmäksikin aikaa. Kiviä ei kuitenkaan kiinnostanut tarjota yli puolta tuntia peliaikaa, vaikka enemmänkin olisi minulle maistunut.



Democratic Socialism Simulator



Glenn Beckin ja muiden oikeistomedian populistien kauhukuvat ovat täällä: omenapiirakantuoksuinen Amerikka on menneisyyttä, sillä Valkoiseen taloon on astunut ihka aito… sosialisti. Pyhä Reagan, pelasta meidät!

Molleindustrian kehittämä Democratic Social Simulator (DSS) on simppeli ja huumorintäytteinen katsaus päätöksentekoon amerikkalaisessa kontekstissa. Pelattavuus on hyvin yksinkertaista: ruutuun tulee yhteiskunnallinen pulma tai arvokysymys, kuten “dekriminalisoidaanko huumeet?” tai “yksityistämmekö vedenjakelun?”, johon pelaaja sitten valkkaa jaa/ei -periaatteella vastauksen. Päätökset vaikuttavat kolmeen mittariin (budjetti, kansanvalta ja ilmasto), jonka lisäksi eri äänestäjät vieraantuvat tai samaistuvat päättäjän valintoihin. Tietyin väliajoin esimerkiksi alijäämäisestä budjetista seuraa ongelmia, ja äänestäjiäkin tarvitaan vaalivoittoa varten.

Vaikka toteutus on hauska ja taustalla on ihan oikeitakin ideoita, mitään erityisen syvällistä poliittista selontekoa DSS:ltä on turha odottaa. Ajoittain tosielämän realiteetit näkyvät myös pelissä, mutta pääosin Yhdysvaltoja, tuota vapauden ja konetuliaseiden luvattua maata voi ohjailla juuri niin kuin haluaa; itse omaksuin niinkin sosialistisen linjan, että siirsin jopa Amazonin tuotantovälineet yhteisomistukseen. Sinun siirtosi, Jeff Bezos.

Oman lisähupinsa peliin antaa tietysti suomalaisesta perspektiivistä pelaaminen. Monet pelissä vallankumouksellisina esitetyt ajatukset, kuten julkinen terveydenhuolto, ovat täällä itsestäänselvyyksiä. Rapakon takana ne kuitenkin aiheuttavat puolueensisäisiä valtakamppailuja ja vuosikausien vääntöjä. Hulluja nuo amerikkalaiset!



SAI



Varsin poliittisen viikon päättää mikäpä muukaan, kuin ilmastopoliittinen SAI. Metsien pelastaminen ei jää ainoastaan pelin teemojen tasolle, sillä suurin osa pelin tuotosta on lahjoitettu kahdelle luonnonsuojelujärjestölle. Millaiseksi peliksi luonnonsuojelu sitten kääntyy? No tietenkin kolmannen persoonan toimintapeliksi!

Vajaan tunnin mittainen pikaseikkailu alkaa, kun ikiaikainen metsää suojellut druidi herää horroksesta. Metsikössä on jotakin vialla, manaa metsänhenki, joten druidi nappaa jousensa ja lähtee suojelemaan. Ongelmana on mikäs muukaan, kuin teollisuus ja luonnon rauhaa rikkovat robotit. Hienovaraisuus tai aiheen moniulotteinen käsittely ei ole millään Prinsessa Mononoken tasolla, mutta ehkäpä näin suoraviivainen tyyli toimii esimerkiksi nuoremmille pelaajille.

Pelaaminen koostuu muutamista pelialueista, joihin ilmestyviä robottihirviöitä pelaaja ampuu jousipyssyllään, kunnes portaali päästää seuraavalle etapille. Matkan varrella ei ikävä kyllä ole sen suuremmin ihmeteltävää tai ihasteltavaa. SAI tuntuukin enemmän jonkinlaiselta kouluprojektilta tai muulta taidonnäytteeltä, ei suoranaisesti valmiilta peliltä. Ote on kyllä yllättävän ammattimainen ja kunnianhimoinen: en ihmettelisi sekuntiakaan, jos joku väittäisi tätä Horizon-pelisarjaa kopioivan pelin alpha-versioksi.

Oli SAIsta mitä mieltä tahansa, lopputekstit tulevat niin nopeasti, ettei mietteillä ole juuri väliä. Odotin koko pelin ajan, että milloin se alkaa kunnolla, ja olettamani tutoriaalin päätyttyä peli löikin lopputekstit ruutuun. Taidonnäytteenä SAI ajaisi asiansa, kokonaisena pelinä kokemus oli vähintäänkin antiklimaattinen.


V2.fi | Matias Puro
< Pelataanpa: Test Dri... Pelataanpa: Kesähess... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti




V2.fi Instagramissa
www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova