Tuorein sisältö

V2.fi ennakoi: Dustborn (PC)

Matias Puro

24.06.2024 klo 17.12 | Luettu: 1206 kertaa | Teksti: Matias Puro

Interaktiivinen sarjakuva kutsuu roadtripille Amerikan halki

V2.fi sai testattavakseen elokuun lopulla ilmestyvän tarinapelin, mutta ennen ennakkoon uppoutumista on kuitenkin hyvä selventää, että tarinapelien ennakkoarvioiminen parin tunnin perusteella on hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta. Dustbornin tapauksessa pelasin lyhyen siivun tarinaa keskeltä peliä, jonka aikana mm. käsiteltiin pelin aiempia tapahtumia, mukaan lukien hahmojenvälisiä suhteita. On siis lähes mahdotonta arvioida, miten hyvin tarinankerronnalliset seikat, kuten rytmitys, pohjustus tai juonikaaret oikeasti toteutuvat, sillä ennakkoversion pelaaminen tuntui samalta kuin olisi katsonut vartin pituisen pätkän keskeltä elokuvaa. Edellä mainittu kannattaa siis pitää mielessä ennakkoarviota lukiessa!

Natsipunkit painukaa hiiteen!


Aloitetaan yleiskatsauksella. Kuten kuvista voi päätellä, Dustborn on vaihtoehtokulttuureja syleilevä peli, jota voisi kuvailla interaktiiviseksi sarjakuvaksi. Dustborn yhdistelee lukuisia eri ideoita sekä alakulttuureja: maailmaan mahtuu post-apokalyptisia maisemia, vaihtoehtohistoriaa, robotteja, punkkia, taikavoimia, 8-bittisiä videopelejä, retrofuturismia, rokkibändejä ja ties mitä. Dustborn on myös ällistyttävän upean näköinen peli: lähes jokainen kuvakulma, design, fonttivalinta ja muu visuaalinen yksityiskohta saa ihastelemaan. Piirtojälkikin on upean yksityiskohtaista sekä omintakeista. Tarinankerronta on kokonaisvaltaisesti pelin ytimessä, sillä pelimekaniikkojen puolesta Dustborn nojaa pitkälti Telltale Gamesin tarinapeleihin.


Koska ennakkoversio tarjosi siivun keskeltä tarinaa, en ollut varma tarinan kaikista juonikoukeroista. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin vaihtoehtoisesta maailmasta, jossa muka-Yhdysvallat ovat autoritäärisen vallan alla. Toivottomaan tulevaisuuteen kyllästynyt Pax päättää tavoitella parempaa huomista: yliluonnollisilla puheenlahjoilla ihmisiä manipuloiva Pax lähtee kuljettamaan Nova Scotiaan pakettia, jonka jokainen taho tuntuu haluavan itselleen.

Vaarallista road trippiä ei tarvitse kulkea yksin, sillä Paxin seuraan lyöttäytyy hänen amerikankiertueelle lähtevä rokkibändinsä Dust Born – bändi, jolla on suunnilleen yhtä iso läjä ihmissuhdeongelmia kuin Fleetwood Macilla. Ihmissuhdeongelmille myös annetaan tilaa, sillä Dustborn kertoo anteeksipyytelemättömästi ihmissuhteista ja tunteista. Hahmot pysähtyvät alituiseen keskustellakseen mielen päällä olevista asioista, ja draaman määrä on jossakin yläasteikäisen porukan ja reality-sarjan välimaastossa. Tapahtumia on sen verran paljon, että perattavaakin riittää: parin tunnin testiversiossa ehditään jutustella keikkabussissa, hengailla bensa-asemalla, taistella moottoripyöräjengiläisiä vastaan sekä tutkia rapistuvaa, maanalaista sisäoppilaitosta.


Sarjakuvamainen tyyli ei ole ainoa värikäs asia Dustbornissa, sillä pelin hahmokatras tarjoaa representaatiota isolla R:llä. Vaikka Dustborn tulee varmasti olemaan kuin punainen vaate tietylle joukolle internetissä, tekijät ovat tietoisesti lähteneet tuomaan mahdollisimman erilaisia, -kokoisia, -näköisiä ja -sukupuolisia hahmoja esille. Lopputulos on virkistävä: olen seurannut lukemattomien lyhythiuksisten, kello viiden sänkeä raapivien äijänköriläiden maailmantuskaa vuosikymmenet, mutta ennen Dustbornia en ollut jutellut raskasrakenteisen, valkopälvistä kärsivän sarjakuvantekijän kanssa fasistien hakkaamisesta. Sivukaljuja ja shokkivärejä on niin paljon tarjolla, että lopputulos tuntuu jopa hieman tarkoitukselliselta härnäämiseltä. Ja hyvä niin, jos onkin. Jos joku ahdistuu videopelihahmojen sukupuolesta tai seksuaalisuudesta niin paljon että kuluttaa näppiksensä “w”, “o”, “k” ja “e” -kirjaimet loppuun Twitter-vuodatuksen aikana, Dustborn ansaitsee kaiken siitä syntyvän lisänäkyvyyden.

Muoto ennen tarkoitusta


Tavallisesti pyörittelen päätäni sille miten osa pelaajakunnasta ei kestä eri medioiden yhdistelyä. Esimerkiksi Hideo Kojimaa ja David Cagea on jo vuosia neuvottu ohjaamaan pelien sijasta elokuvia. Dustbornin kohdalla jopa minäkin aloin pohtia, olisiko tämä tarina kannattanut kertoa sarjakuvana: Dustbornin tarina toimisi hyvin tv-sarjana tai sarjakuvana, mutta videopelinä rytmitys menee pahasti pieleen. Vastaavasti videopelimäiset elementit tuntuvat hyvin alikehitetyiltä, jolloin kokemus jäi hyvin staattiseksi ja kankeaksi. Sarjakuvat ovat muutenkin Dustbornin ytimessä: visuaalisen tyylin lisäksi pelaajan päätöksistä johtuvat tapahtumat kirjataan sarjakuvamaiseen lokikirjaan, ja yksi hahmokatraasta on sarjakuvantekijä.


Pohjimmiltaan Dustborn on Telltalen tyyliä mukaileva tarinapeli, jossa hengataan, jutellaan hahmoille, pelataan quick time eventtejä sisältäviä minipelejä sekä tutkitaan ympäristöjä. Ennakkoversion perusteella Dustborn ei ole ikävä kyllä tehnyt mitään korjatakseen genrelle ominaista kankeutta. Telltalen pelit olivat kankeita jo yli 10 vuotta sitten, nykypäivänä vaatii reippaasti parempaa. Tilanne muuttuu entistä pahemmaksi, kun tarinan puhekuplat vaihtuvat BLAM ja KA-POW -ääniefekteiksi: kyllä, Dustborn on myös toimintapeli. Ikävä kyllä Dustborn on ennakkoversion perusteella myös kankein ja staattisin toimintapeli, mitä olen ikinä kokeillut. Kun taisteluihin kyllästyy jo testiversion ensimmäisen yhteenoton aikana, luotto lopulliseen peliin on heikoilla kantimilla. Yritystä on silti havaittavissa. Taistelua on esimerkiksi monipuolistettu mielenkiintoisilla mekaniikoilla: Pax voi tehdä erilaisia comboja, jonka lisäksi sankaritar voi käyttää yliluonnollisia voimia manipuloidakseen vihollisiaan. Mikään mekaniikka ei kuitenkaan auta, jos itse perustappelu jää näin lamaannuttavan yksitoikkoiseksi.

Tarinassakin vaikuttaisi olevan omat ongelmansa. Kuten jo artikkelin alussa mainitsin, tarinapelien ennakkoarviointi on käytännössä mahdotonta. Parin tunnin vilkaisussa oli kuitenkin nähtävillä erinäisiä ongelmia: pohjustetut ongelmat tuntuivat ratkeavan vähän kuin itsekseen, vitsit eivät naurattaneet ja draama tuntui ajoittain väkinäiseltä. Kaikki tämä voi toki näyttäytyä hyvin erilaiselta lopullisessa pelissä. Se mitä voi kuitenkin olla vaikea korjata, on Dustbornin tapa kertoa näyttämisen sijaan. “Show, don’t tell” on yksi niitä tarinankerronnan perusoppeja, jonka möhliminen pistää silmään erityisen pahasti, ja Dustborn vajoaa jatkuvasti koomauttaviin monologeihin menneisyydestä. Markkinointimateriaalien “Your crew is fam!” -mainoslauseet herättävät myös myötähävettäviä ajatuksia teinejä kosiskelevista setämiehistä. No cap, fr fr.


Valehtelisin jos väittäisin etten ole huolissani Dustbornin tulevaisuudesta. Ruutukaappauksissa (ja trailerivideoissa) peli näyttää ällistyttävän tyylikkäältä, ja parhaina hetkinä peli tuntuu myös lunastavan lupauksensa. Ennakkoversion parissa vietettyjen tuntien jälkeen olen kuitenkin skeptisempi kuin mitä olin ennen testailua, on kyse sitten käsikirjoituksen laadusta tai pelimekaniikkojen viihdyttävyydestä. Dustbornin maailma vaikuttaa kuitenkin niin mielenkiintoiselta sekä anteeksipyytelemättömän omaleimaiselta, että toivon hartaasti Red Thread Gamesin sarjakuvamaisen maailman heräävän eloon, kun Dustborn julkaistaan elokuussa PC:lle ja konsoleille.


V2.fi | Matias Puro
< V2.fi pelasi: Bears ... Pelataanpa: Räiskint... >

Keskustelut (1 viestiä)

Bub

24.06.2024 klo 18.45 7 tykkää tästä

W-o-k-e
Kommentin minipituus on 10 merkkiä!
lainaa

Kirjoita kommentti




V2.fi Tiktok
www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova