Pelijulkaisujen tahti hidastuu aina näin alkuvuodesta, kun kiireinen joulusesonki on takana. Nyt onkin aikaa tutustua myös sellaisiin peleihin, joiden testailua on joutunut siirtämään kiireellisempien tapausten tieltä. Pelailuun päätyi kaksi Steamin pelikirjastossani pölyttynyttä pikkupeliä, jotka kuuluvat molemmat ns. rentomielisten ja hyvänmielisten pelien genreen. Vastaavia pelejä on tullut aiemminkin arvioitua, muun muassa osana pikkupeleihin keskittyvää juttusarjaani.



Stoneskipin kehittämä Simpler Times lähestyy “cozy gamen” genreä varsin perinteisellä tavalla: pelaaja pääsee noin parin tunnin aikamatkalle yhteen huoneeseen – ja siellä asuvan ihmisen elämään. Huoneiden ja omistettujen tavaroiden kautta kerrotut tarinat ovat yleistyneet viime vuosina. Esimerkiksi muuttolaatikoiden purkamiseen keskittyvä Unpacking taitaa olla tunnetuin ja palkituin peli aiheen tiimoilta, eikä syyttä.


Simpler Timesin pääosassa on nuori nainen, joka pakkaa lapsuudenkotinsa tavaroita muuttolaatikoihin. Tiedossa on suuri elämänmuutos ja aiemman luvun päätös. Pakkailun ja nostalgisoinnin keskellä hahmo asettaa vinyylilevyn levysoittimeen, ja aikamatka menneisyyteen alkaa: jokainen soittimeen asetettu levy kuljettaa pelaajan eri elämänvaiheeseen, keskittyen merkittäviin kasvuhetkiin. Lapsuuden avaruusintoilu, teini-iän valokuvausharrastus sekä aikuistumisen saralla syntyneet projektit valaisevat eri aspekteja naisen elämästä. Vuosien karttuessa huoneeseen ilmestyy uusia tavaroita – ja vanhat unohtuvat yllättäviinkin paikkoihin. Lopulta kokonaisuus löytää syklisen päätöksensä, rakentaen varsin eheän ja tyydyttävän narratiivin.

Simpler Timesin alagenre pohjautuu hyvin tietynlaiseen nostalgiaan. Jokainen ihminen on jossakin elämänvaiheessaan kaivanut varastosta sen pölyisen pahvilaatikon, jonka kylkeen on tihrustettu mustalla tussilla “sälää”, ja jonka sisältä löytyvät ne elintärkeät – joskin arjessa tyystin tarpeettomat – pehmolelut, kompassit, rubikinkuutiot, Pokemon-kortit, näkinkengät, tarrakokoelmat ja muut tilpehöörit. Näiden muistorikkaiden esineiden tuoma lohtu ja kaipuu yksinkertaisempaan aikaan (wink wink, pelin nimi, wink wink) on tärkeää, varsinkin muistuttaessaan elämän perusasioista. Kun vanhan nostalgisointi yhdistetään edessä olevan muuton energisöivään ja innostavaan vaikutukseen, kokonaisuudesta syntyy lohdullinen, mutta tulevaisuuteen puskeva tunne – siitäkin huolimatta, että vanhan ja uuden yhdistäminen voi kuulostaa ristiriitaiselta.


Simpler Times taitaa tunnetyön, mutta aivan tyylipuhtaaksi suoritusta ei voi kutsua. Ympäristössä, eli huoneessa, ei voi liikkua lainkaan vapaasti, vaan pelaaja voi ainoastaan klikata jotakin aluetta – kuten sänkyä, ikkunalautaa tai vaatekaappia – jolloin kamera siirtyy alueen läheisyyteen, ja tuolloin alueelta löytyviä esineitä voi klikkailla tarkempaa tarkastelua varten. Toteutustapa ajaa asiansa, mutta se loi ympäristöistä hyvin staattisen tuntuisia – siitäkin huolimatta, että huone on täynnä esineitä joita voi pyöritellä ja heitellä. Pelihahmo ei siis tunnu fyysiseltä hahmolta ympäristössä, vaan tyhjyydessä leijuvalta kameralta.

Olin alusta loppuun kahlittu perspektiiveihin, jotka eivät aivan olleet haluamallani korkeudella tai kulmassa. Valitus ei ole kummoinen, mutta näin seesteiseen tunnetilaan pyrkivässä pelissä riitasoinnut häiritsevät tavallista enemmän. Rajoitetusta liikkumisesta huolimatta Simpler Times onnistuu tärkeimmissä asioissa erinomaisesti. Jos kaipaa tunnin-parin aikamatkaa omaan lapsuuteen ja nuoruuteen – tai haluaa tuntea nostalgian kirpeän kaihon ilman että joutuu kaivelemaan pölyisiä laatikoita – Simpler Times on oiva aikamatka seepiansävyisiin muistoihin.





Linkki seitsemisen vuotta sitten. Jatko-osan arvioiminen osana tällaista pelikattausta on erityisen sopivaa, sillä Islanders oli kenties se alkusysäyksen antanut peli, jonka ansiosta kiinnostuin rentouttavista hyvän mielen peleistä, jotka myöhemmin saivat tarkempia kuvauksia, kuten “wholesome games” tai “cozy games”.


Jatko-osa Islanders: New Shores on varsin identtinen kokemus ensimmäiseen peliin verrattuna: pelaaja aloittaa satunnaisgeneroidulta saarelta ja valitsee haluamansa kahdesta rakennussetistä: teemoittain koostetut setit voivat olla esimerkiksi “kaupunkisetti”, “metsurisetti” tai “temppeli”, ja setin valitsemalla saa käyttöönsä teemaan sopivia rakennuksia, kuten kaupungin keskusrakennuksen, muutaman huvilan ja tavallisia tönöjä. Seuraavaksi rakennukset asetellaan saarella parhaan mukaisesti: osa rakennuksista saa pisteitä ympäristön mukaan, kuten puista lisäpisteitä saava metsurin mökki, toiset taas voi asetella varsin vapaasti. Tarpeeksi pisteitä kerättyään pelaaja saa uuden setin valkattavaksi, ja saarella rakentelu jatkuu niin kauan kuin pisteitä kertyy ja uusia rakennuksia löytyy laitettavaksi.

Jatko-osa monipuolistaa kokemusta uusilla rakennuksilla sekä ympäristötyypeillä, mutta variaatiosta huolimatta kokemus on hyvin tuttu. Suurin uudistus on ns. boonit, jotka tarjoavat kertaluonteisia bonuksia. Yksi boon saattaa lahjoittaa suorilta seuraavan rakennussetin, toinen tarjoaa seuraavalle rakennukselle pistebonuksen ja kolmas mahdollistaa rakennuksen laittamisen mihin ympäristöön tahansa. Booneilla rakennuksista saa irti entistäkin suurempia pistelukemia (joka on elinehto erityisesti pelin loppupuolella), mutta lisäpisteitä lukuunottamatta nekään eivät järisytä pelikokemusta.


Islandersin ytimessä on rakentamisen lisäksi irtipäästämisen idea: ennemmin tai myöhemmin saari on hylättävä ja arkkitehdin on siirryttävä uuden saaren pariin. Aluksi täydellisesti rakennetun saaren hylkääminen kirpaisee, mutta saari saarelta pelin filosofia selkenee: Islanders johdattaa pelaajan lapsenomaiseen, rentomieliseen rakenteluun, jossa onnistuminen ja epäonnistuminen – tai täydellisyyden tavoittelu – on toissijaista. Huolta saa pitää ja saartakin tulee rakennella loogisesti, mutta lopputuloksella ei haeta samanlaista ikuisuusprojektia kuin esimerkiksi Cities: Skylinesin kaltaisissa rakentelupeleissä.

Pyörää ei siis todellakaan olla keksitty uudelleen, mutta se ei haittaa tippaakaan. Islandersin pastellinsävyiset maisemat, pehmeän tunnelmallinen soundtrack ja hyvin seesteinen fiilis ovat aivan yhtä lohdullisia – ja koukuttavia – kuin vuonna 2019. Alkujaan olin pettynyt visuaalisten parannusten puuttumiseen, kunnes käynnistin hetkeksi alkuperäisen pelin ja tajusin, miten paljon yksityiskohtaisempi jatko-osa oikeasti onkaan.

Vaikka New Shoresissa rakennellaan ja jahdataan pisteitä, en suosittelisi peliä keskivertostrategistille. Kohderyhmänä toimivat ennemminkin zen-henkeä, meditatiivista rakentelua sekä hidastumista hakevat pelaajat. Jos palikoiden asettelu pastellinsävyisellä paratiisisaarella kuulostaa hyvältä, Islanders: New Shores tarjoaa rentouttavia hetkiä.