Tuorein sisältö

Dinosaurus videoludokus

Rami Markus Maunula

25.03.2010 klo 14.30 | Luettu: 4592 kertaa | Teksti: Rami Markus Maunula

Maaliskuun pelikolumni
Olemme jo futuristisen 21. vuosisadan toisella kymmenyksellä! Eikä tulevaisuus ole vielä saapunut. Olette varmaan huomanneet, että peleissä 21. vuosisadalla tapahtuu aina kaikenlaista vänkää. Mutta mitä nyt on jäänyt kollektiivikäteemme tältä y2k-maailmanlopun jälkeiseltä hiipumisepookilta? WTC-iskujen jälkeisiä avaruushihhuleita, massatuhon bioaseita sekä varjohallituksen supersotilaita! Vuosikymmenen vaihdos on tietenkin tuottanut melkoisen määrän ’nolkytluvun’ parhaat pelit –listauksia. En puutu niihin, mutta mietin pelien yleistä suuntaa.

Viime vuosituhannella kitistiin siitä, ettei pelaaminen ollut massailmiö, ja että pelaajia tästä syystä sorsittiin maailman (ja Suomen) kansan valtavirrassa. No, massailmiöhän siitä sittemmin tuli – saimme todellakin mitä halusimme, ja Smiths-yhtyeen ”Heaven Knows I’m Miserable Now” –laulun mukaisesti nyt kaduttaa. Tervetuloa, tuotantoarvot: olemme ehdottomasti saaneet pitkin nolkytlukua näitä massailmiön loistavia puolia – korkeat pelibudjetit, aitojakin tarinankertojia ja ainakin teoriassa bugittomampaa laatuviihdettä™, mutta mielestäni olemme saaneet epäreilusti suuremman kattauksen kultakolikon kääntöpuolta: laatuviihteen sijaan lattaviihdettä™, konsolipelien melkoisen ylihelpottumisen (syytän Halon regenergiamittaria), tasapäistymisen, mielikuvituksettomilla kaksoispistenimillä erotellut jatko-osahelvetit ja kerrassaan absurdit määrät peleiksi verhoiltua oikeistolaispropagandaa! (Vanhassa Command & Conquerissa sentään sai pelata juonitehtäviä terroristikultilla! Nykyään on hyvä, jos terroristi osaa edes puhua jotain kieltä.) Massailmiön huonojen puolien lista on minulle syntymäkrapulan sääntöjen mukaisesti melkoisesti hyvien puolten listaa pidempi. Voin vain rehellisesti sanoa, etten kasari-ysäri –tampiolapsena todellakaan odottanut, että tällaiset olisivatkin ne massailmiön ystävälliset kasvot. Ensi kerralla tajuan, mitä pyydän.

Pelien kolmiulotteisuus ehti yleistyä viime vuosituhannen loppupuolella, eikä se ole sitten mennyt mihinkään. Ei voi sanoa, että uusi vuosituhat olisi toistaiseksi tuottanut mitään sangen ainutlaatuista, ellei lasketa Wii-kapulaa, nykykoneiden muistikapasiteetin mahdollistamia harvinaislaatuisia PC-sotapelejä (Supreme Commander) tai 3d-tutkimusmatkapelien omaksumia valtavia pelialueita ainaisten tunneleiden rinnalle. Pelien 3d-grafiikka näyttää toki todella hyvältä 3d-grafiikalta. Fotorealismi kuoli silti ääneti jonnekin PS2-myyntipuheiden tuolle puolen, enkä kyllä osaa edes kuvitella, että tilanne muuttuisi. Pelimaailman karikatyyristen 3d-hahmojen ilmeikkyys ei ole inhimillistynyt Half-Life kakkosen jälkeen pätkääkään, vaikka niiden piirtämiseen käytetty teho kasvaakin alati. Täydellinen huulisynkkaus ei paljoa merkitse, kun videopelihahmot ovat videopelihahmoja, eivätkä Emotion Enginet tai tuo SkyNetin esiaste – Cell – sille mitään voi. Eikä just Daniel Craigin näköinenkään tapettiklöntti yksittäisillä hiusvektoreilla osu ja uppoa, mikäli hän vuorovaikuttaa pelimaailmassaan sellaisessa lisenssipeli-infernon ainaisessa tiiliseinäputkessa, jonka vihollisetkin hilluvat kuin Medal of Honorin natsit pellossa.

Ja sitten interaktiivisiin elokuviin. 90-luvulla moinen genrenimike oli melkoinen kirosana; vieläkin jotkut paheksuvat tuon nimikkeen alla kaupattavia tuotoksia. Ihana Fahrenheit ja odotettu Heavy Rain sikseen: on aika kivuliaan selvää, että oikeastaan melkein kaikki megapelit ovat nykyään interaktiivisia elokuvia. Olisi melkoista itsepetosta väittää, ettei kaupallinen peliteollisuus olisi varastanut viime vuosien aikana järjestelmällisesti elokuvataiteen tuhkiakin pesästä. Kaikkea kaupallisten nykypelien tarinankerrontaa, dialogia, Harry Gregson-Williams –epämusiikkia ja sydäntäriipivää/aivojanäännyttävää sivuhenkilökuolemain aiheuttamaa ”NOOOOOU” –huutoa kuvataan silkan elokuvan keinoin, vaikka pelaaja tekeekin itse kaikenlaista. (Vuorovaikuttaa. Siinä elokuvamaisessa kokemuksessa.) Kaavalla tehdyt juonipelit ovat kaikki tyylipuhtaita interaktiivisia elokuvia, vaikka ruudulla näkyisikin jotain HUDeja ja fallinen tuliase. Vaikka näkökulma olisikin päähahmon silmistä tai selän takaa. VAIKKA saisit kuinka sekoilla tehtävien välillä vapaasti, ampua kaikki (ainakin näennäisesti) ihan itse ja hypätä vaikka kuinka monen esteen yli kolmionapilla. Jos nykyaikainen kaupallinen peli ei ole tippaakaan abstrakti tai eklektinen, vaan suunniteltu puhtaasti tarinankerronnan tai maailmakuvauksen ehdoilla niin, että pelaaja viihtyy sen seitsemän tuntia (riippumatta siitä, onko tarina kurapaskaa), kyllä se on ihan rehellisesti sanottuna interaktiivinen elokuva. Ei mikään elämyspeli, vaan interaktiivinen elokuva. Piste.

Eikä siinä ole välttämättä mitään pahaa… no siis. Kyllä minäkin pidän ajoittain näistä luokattoman yksinkertaisten kädellisten kynäämistä megapaukauksista, ja tietenkin 90-luvun pelit olivat enimmäkseen aika surkeita (ja bugisia), mutta minua miellytti, että kaupallisessa pelaamisessa tapahtui tuolloin koko ajan yhtäaikaista, eri suunnille viuhtovaa sivuliikettä ja silkkaa mutaatiota. Mutaatio on iloinen asia, vaikka siitä seuraakin melkoinen määrä epäsikiöitä.

Tietenkin pelaaminen on yhä nuori harrastus, ja mieleltään yksinkertainen; näinhän meitä aina lohdutetaan! Sanotaan, ettei pelaaminen ole vielä päässyt sellaiseen pisteeseen, jossa resursseja ja valmiita työkaluja olisi elokuvauksen tapaan jakaa siedettävästi kaikille pikkutekijöillekin. Näin siis olemme tämän laajemman näkökulman mukaan peleinemme – elokuvavertausta käyttäen – toisen maailmansodan propagandavideoiden vaiheessa, vaikka värit löytyvätkin. Tai ehkä menimmekin jo siitä onanisesta Taistelutoverit-vaiheesta ohi? En ole ainakaan nähnyt uusia WWII-pelejä mainoksissa.

Mielessäni kytee kuitenkin epäilys tästä elokuvataidevertauksesta. Onko järkevää odottaa pelimaailmalta elävän kuvan kehitykseen vertautuvaa kasvukaarta? Elokuvavertauksessa kun on yksi paha ongelma: pelinkehityksen problematiikka ahnaasti plagioimansa sinematografian rinnalla on, että elokuvakamerat ovat olleet karkeasti ilmaistuna elokuvakameroita jo aika monta vuosikymmentä. Avatar-tyyliset sontaeepokset sikseen: jos haluaa tehdä nykyaikaan sijoittuvan elokuvan, joka vastaa varsin kelvosti todellisuusmielikuvaamme, kelvot lavasteet tapaavat löytyä sangen universaalisti siroteltuna pitkin planeettaamme. Tuolla on puu, lainaa se vapaasti elokuvaasi! Puun mallintaminen peliin on aivan eri asia – lähempänä animaatioelokuvan vastaavaa ongelmaa, mutta vielä vaikeampi – eikä pelien kehittämiseen taida olla edes käsitetasolla mahdollista tuottaa mitään kollektiivista datalähdettä, josta saisi valmiita 3d-lavasteita tai muita resursseja, vaan kaikki täytyy kehittää aina peliä tai –sarjaa varten. Nykyään tulisi moitteita, jos käyttäisi pelissään edes niitä Doomin aikaan vapaasti hyödynnettyjä valmiita äänipaketteja. Ja kunhan 3d-kiihdyttimet ja muut seksilelut taas kehittyvät, ne perkeleen virtuaalilavasteetkin pitää tehdä uudelleen. Toki peliteollisuudellakin on vakioita: kehityskaarensa päähän kulkeneet pelityypit (vaikkapa 2d-sidescrolleri), edes hetkellistä pysyvyyttä lupaavat lisensoitavat pelimoottorit, SE, ETTÄ PELISSÄ ON ’ENERGIAMITTARI’ ja yhdenmukaisiksi muotoutuneet peliohjaimet. Silti kaikki pitää aina työstää uudelleen, eikä Dualshock3 juuri lämmitä pienen budjetin pelinkehittäjän kämmentä.

Ei, mielestäni kaupallisilta peleiltä ei oikein voi odottaa sitä, että kultaisessa tulevaisuudessa meillä kaikilla olisi osamme. Ilmaispelit kyllä porskuttavat nichessään (ja että rakastan sitä nicheä), ja rakastaisin tietenkin tilannetta, jossa kaikki maailman huonot megapelisuunnittelijat pantaisiin seinää vasten, uuniin tai pelaamaan tuotoksiaan häpeähäkkiin, mutten minä oikeastaan osaa kuvitella minkään maailman Atari-luokan konkurssiaallon muuttavan sitä, että kaupalliset pelit, jotka vetoavat kaupalliseen pelaajaan vaativat sen kaupallisen koneiston tekemään niitä. Ehkä, jos ihmiset kyllästyvät tähän, mutta kyynikko minussa ei tunnusta moista mahdollisuutta. En osaa edes nähdä, että ihmiset kyllästyisivät huonoihin megaelokuviin - saatikka sitten johonkin, jossa saa samalla toteuttaa omaa suunnatonta, solipsistista narsismiaan.

En voi väittää, että tietäisin varmasti: minähän olin se idiootti, joka liputti suurta rahaa auliisti sisään tekemään pahimpansa.

V2.fi | Rami Markus Maunula
< Listasunnuntai #28... Nintendo DSi XL... >

Keskustelut (9 viestiä)

Tingle

Rekisteröitynyt 19.04.2007

25.03.2010 klo 17.10

Piti jättää kolumnin lukeminen sikseen ja jatkaa viime hetken ylppäritärppien kertaamista, mutta omakohtaiseksi kokemani aihe pakotti vielä penkille.

Oikeasti, onko maailmaan syntynyt mitään uutta peligenreä sitten ysärin? Itse olen huomannut vain tornipuolustuksen ilmaantumisen ._.
hyvakysymys

25.03.2010 klo 21.04

Tingle kirjoitti:
Piti jättää kolumnin lukeminen sikseen ja jatkaa viime hetken ylppäritärppien kertaamista, mutta omakohtaiseksi kokemani aihe pakotti vielä penkille.

Oikeasti, onko maailmaan syntynyt mitään uutta peligenreä sitten ysärin? Itse olen huomannut vain tornipuolustuksen ilmaantumisen ._.

eikös MMORPG nimenomaan MMO käsittenä ole tullut 2000 luvulla? vai onko liian "sub-genre"
zeroic

Moderaattori

Rekisteröitynyt 10.04.2007

26.03.2010 klo 00.16

Musiikki- ja rytmipelejä toki on ollut ennenkin, mutta 2000-luvulla nämä nousivat ihan uudelle tasolle.
newsupermariowii63

26.03.2010 klo 16.09

Itse jäin miettimään, miksi ihmiset puhuu 2000 luvusta yhtenäisenä. Vuonna 2000 tuli ropeja, simuja, räiskinnät oli pc-pelaajien niche genre. Ei ihan mutta. Taas 2009 tuli propagandapeli, banaalisti kerrottu roolipeli ja seikkalailupelejä jossa hyppääminen on automatisoitu. 1990 oli amigaa ja nessii ja kaikki hyvin. 1999 jotain ihan muuta sitten.

Pelit nous kansan pariin kunnolla 2007. CoD 4, Orange Boz, Suppah mario galaxy, uncharted, assassins creed, mass effect. Noista jokainen hehkui seksikkyyttä, viileyttä ja hyväksynnän kaipuutta.
Ja kenen mielestä Wipeout oli ylikaupallinen.
natali3d

26.03.2010 klo 17.01

Uusin merkittävä trendi on Facebook-pelit. Tuskin maltan odottaa, että pääsen pelaamaan Farmvilleä Natalilla ja 3D-telkkarilla.

Maade

27.03.2010 klo 08.51

Hienosti kirjoitettu kolumni ja olen täysin samaa mieltä.

Ja "hyväkysymys", MMO käsite syntyi kauan ennen 2000-lukua. Hyvin kauan ennen, ja silloin MMO tarkoitti oikeasti virtuaalisia maailmoita, jotain jota Mortal Online yrittää kovasti hakea. Tosin vähän kurjalla menestyksellä jos minulta kysytään.


Mutta kolumniin palatakseni heitän uuden pohdinnan aiheen. Onko tullut yhtään ainutta FPS, tasohyppely tai RPG-peliä jota ei olisi aikaisemmin tehty, ja vielä paremmin? Näin suoraan sanottuna ei tule mieleen kuin Call of Pripyat FPS genrestä ja The Witcher RPG genrestä.

Paper Marion voisi kait laskea tasohyppely-genreen, mutta jos minulta kysytään tuo peli loi kyllä täysin uuden genren itsessään. Tietenkin Super Mario RPG edelti sitä, mutta siinä pelissä ei mielestäni ollut sitä vauhdikkuutta ja ideologiaa minkä vuoksi sen voisi määritellä tasohyppelyksi, tai joksikin sellaiseksi.


Mutta jos katsoo nykyisiä pelejä, Gears of War, God of War, Modern Warfare, Call of Duty 5, Fallout 3 yms. , mitä omaperäistä noissa peleissä muka on? Kaikki on nähty aikaisemmin, yleensä vielä paremmin, ja nykynuoriso kuolaa noiden perään kuin viimeistä päivää. Kymmenen vuoden päästä ei ole enää jäljellä kuin geneeristä roskapaskaa joka myy hyvin koska on aivan samanlainen kuin kymmenen muuta peliä kaupan hyllyllä, eikä pennut edes välitä koska ne haluavat saada "Achievement:tejä" ja kasvattaa E-penistään.


Minne katosi oikeasti ne helvetin hyvät pelit, joita jaksoi jauhaa vaikka kuolema tuli vastaan, ja ehkä myös juuri siitä syystä?
Flits

27.03.2010 klo 13.03

Mielenkiintoinen kolumni ja aivan oikeassa. Kuten Maade tokaisi, niin nykyään vaan nähdään kehittynempää aikaisemmasta ja se kehityskin voi olla kyseenalaista kun nykyään kaikki huonoudet pyritään peittämään hienolla ulkonäöllä.

Nyt kun verkottuminen on kehittynyt on alettu tuottamaan yhä enemmän moninpelejä ja yhteistyö pelejä mitkä ei sinällään ole uusi juttu, mutta varmasti avaavat jotain pientä uutta, vaikka vanhan tahkomiseksi sekin varmaan jää.

Sitän on vain itse monesti jäänyt toivomaan että monesta vanhasta pelistä tehtäisiin graafinen uudistus korjatulla käyttöliittymällä. Hyvänä esimerkkinä loistava X-com Ufo defense ja monet muut.

Mutta huomattavaa tällä hetkellä on se että valmistuvassa laadussa on liian isoja heittoja. Peli menestyy melkein pelkästään sillä kriteerillä että se toimii ja on hyvin tehty. Jos kaikki pelin tekijät tuottaisivat korkeaa laatua, olisivat he pakotettu tuottamaan jotain uutta. Nyt tuntuu olevan vain kolmenlaisia pelejä: Hyvin tehty peli, jonka kaikkien tulisi kokeilla, keskitasoiset pelit, joita vain fanit kokeilevat ja huonot, joita kenenkään ei tulisi pelata.
SSS

28.03.2010 klo 04.02

Odotetaan tämä ensimmäinen vuosikymmen ensin loppuun, ennen kuin lyödään lukkoon mitään (sehän loppuu vasta 31.12.2010 klo 24, jos tarkkoja ollaan). =)

Olen kanssasi samaa mieltä, että vaikka pelien tekninen laatutaso on ihan eri luokkaa kuin joskus, niin ne ovat muutoin muuttuneet tasapaksuksi. Isot pelijulkaisijat on syöneet pienet pois markkinoilta ja isot eivät halua ottaa riskejä. Riski taas on tehdä yhtään mitään muuta kuin mihin on valmis kaava olemassa.

Itse hyväksyisin sen että Oloasu-Lauri kävelee välillä taivaaseen tai että guru meditoi silloin tällöin, jos vastapainoksi pelitalot tekisi muutakin kuin hiilikopioita toistensa peleistä.

Onneksi vastapainoksi tässä viimeisen parin vuoden aikana on tullut jotain Ihan muuta kuin EA:ta ja Vivendiä. Indiepoppoot on päässeet tapetille. Toivottavasti tämä on pidempiaikainen ilmiö että silloin tällöin pompsahtelee jostain joku nyrkkipajan omaperäinen tuotos, joka myös noteerataan lehdistössä.
Mijji

Rekisteröitynyt 04.10.2009

30.03.2010 klo 22.58

"En osaa edes nähdä, että ihmiset kyllästyisivät huonoihin megaelokuviin - saatikka sitten johonkin, jossa saa samalla toteuttaa omaa suunnatonta, solipsistista narsismiaan."
Ei ihmiset, mutta minä. On kiva nähdä uutta kuten Assassin's Creed, mutta miksi ihmeessä pitää tulla uusia Rainbow Sixejä ja CoDeja ja Medal of Honoreja ja.. näitä, joissa tietää jo valmiiksi mitä tuleman pitää; "Idässä konflikti! Voe veljet! Pam pam! Kuole hinkuvinku! Voe vempele, ydinohjus! Puretaan se! Pam pam! Mission accomplished." ja näin jenkit pelasti taas maailman. Eli itsensä.

Toivon myös hartaasti ettei teknologia enää kehittyisi. Toki se tietää kivaa rahaa tuottajille, mutta se myös tietää uusia laitteita jotka nekin tietävät kivaa rahaa tuottajille ja tämä kaikki tietää menetystä kuluttajalle.

Noh, sen kyllä jo kaikki tiesi.

E. ei jooko enää niitä yhden sanan lauseita? En muista tiedä mutta itteäni ainakin osaavat ärsyttää.

Kirjoita kommentti

80947

www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova