Mitä saadaan, kun yhdistetään Noituri ja Ruohometsän kansa? Kesän verisin mäyräpeli.



Suomalaisen MiTalen kehittämä Willow Guard ilmestyi jo vuosi sitten, mutta vastikään ilmestynyt DLC Frostreign antoi hyvän tekosyyn hypätä fantasiamaailmassa seikkailevan mäyrän saappaisiin. Tarinavetoista tutkimista ja retrohtavaa toimintaa yhdistelevä peli kisasi myös The Finnish Game Awardseilla Vuoden suomalaisen pelin tittelistä. Peliin upotettujen tuntikymmenten aikana kohtasin lukuisia hetkiä, jotka oikeuttivat ehdokkuuden – joskin on myönnettävä, että halusin yhtä usein repiä hiukset päästäni.


Willow Guardin fantasiamaailmassa eläimet ovat saavuttaneet tietoisuuden, ja kehittyneet sittemmin teknologisesti keskiajalle. Vaikka pelin universumissa jumalat ovat pääosin historiaa, nimestä tutut willow guardit ovat pyhien pajupuiden suojelijoita, jotka matkaavat maita ja mantuja pitkin hirviöiden perässä. Willow guardit vertaantuvatkin varsin suoraan Andrzej Sapkowskin noitureihin: molemmat auttavat hädässä olevia täkäläisiä – mutta vain maksua vastaan – ja estävät pahempia maailmanloppuja tapahtumasta.

Pelin tarina sijoittuu Woikosin kyläpahaseen, jossa on tapahtunut kummia. Pelaajan ohjaama mäyrä Ghweros saapuu tutkimaan tilannetta, ja pian selviääkin, että taustalla on jotakin satunnaisia hirviöhyökkäyksiä vakavampaa. Pelaajalla on käytössään rajattu määrä päiviä, joiden aikana tulisi sekä selvittää lukuisia eri juonipolkuja, että valmistautua hirviöiden seuraavaa suurhyökkäystä varten. Mihin ympäriinsä häärinyt tutkija on kadonnut? Entäpä kuka on paikalle saapunut soturi? Miksi pajupuiden lähellä asustava majava on niin äkäinen? Eri johtolangat johdattavat ritarimäyrää eri suuntiin, ja on pelaajasta kiinni mitä polkua seurataan. Kaikkia vastauksia, hahmoja tai paikkoja ei välttämättä löydy yhdellä pelikertaa.


En haltioitunut missään vaiheessa pelaamistani, mutta fantasiatarina on laadullisesti keskitasoa. Willow Guardin maailmassa on tarpeeksi historiaa ja kunnianhimoista maailmankerrontaa, että universumi tuntuu elävältä. Käsikirjoitus, kaikkine käänteineen ja dialogeineen, heitteli kylläkin laadullisesti päästä päähän: välillä kohtaukset sykähdyttivät kunnolla, toisina haukotuttivat. Suurimman osan ajasta tunnemittarin neula seisoi neutraalissa asemassa. Jos synkkä fantasia on lähellä sydäntä, kiinnostus kannattelee todennäköisesti läpi tarinan, erityisesti mielenkiintoisen eläinnäkökulman ansiosta.



Läpikotaisesti mietitty maailma ei ole Willow Guardin ainoa kunnianhimoinen puoli, sillä pelistä löytyy mekaniikkoja vaikka millä mitalla. Pelin voi jakaa karkeasti kolmeen osaan: maailman tutkimiseen, taisteluihin sekä kehitykseen. Maailman tutkiminen tapahtuu varsin perinteisellä tapaa: pelaaja voi vierailla eri paikoissa, kuten Woikosin kyläkeskuksessa, majatalossa tai sahalla. Määränpäässä voi sekä jutella eri hahmoille, että tutkia ympäristöjä salapoliisin tavoin. Jutustelut ja löydökset johdattavat vuorostaan uusiin sijainteihin tai laajempiin mysteereihin.


Seuraapa sitä mitä tahansa polkua, ennemmin tai myöhemmin tiet johdattavat hirviöiden luokse: tuolloin peli muuttuu retrohenkiseksi hack and slash -toimintapeliksi, jossa ritarimäyrä heiluttaa miekkaan, väistelee hirviöiden iskuja ja ampuu taikaiskuilla takaisin. Yhteenotot ovat verisiä ja vauhdikkaita, eikä pelaaja kestä kovinkaan montaa osumaa. Taistelut käydään useammasta, minikokoisesta kentästä koostuvalla kokonaisuudella.


Millaisia iskuja, väistöjä ja taikoja mäyrällä on käytössään, riippuu siitä miten hahmoa on kehitetty: perinteisten varustevaihtoehtojen lisäksi hahmolle kasataan korttipakka, jonka sisältämät kortit määrittävät käytössä olevat kyvyt. Yhdestä pakasta voi esimerkiksi löytyä lukuisia parannusloitsuja ja miekkaa vahvistavia kykyjä, toisen pakka taas voi pursuta erilaisista taikaohjuksista, kranaateista ja heittoveitsistä. Pakan kortit eivät ole käytössä samantien, vaan jokainen taistelu aloitetaan nollasta: vihollisia tappamalla hankitaan kokemusta, ja kokemuspalkin täytyttyä valkataan voimaan astuva kortti. Osa korteista – kuten väistöt ja erikoisiskut – ovat käytössä taistelun loppuun asti, kun taas toiset – kuten parannusloitsut ja heittoveitset – laitetaan kahteen slottiin, joista ne ovat käytettävissä kunnes ne loppuvat, tai kunnes ne korvataan uusilla korteilla. Pelin edetessä löytyy materiaaleja, joilla voi parannella tai tehdä uusia kortteja, sekä varusteita.



Jos Willow Guardia katsoo kokonaisuutena, kyseessä on noin kolmen tähden fantasiapeli, joka toteuttaa kaikki osa-alueet hyväksyttävällä tasolla. Erityiskiitosta peli ansaitsee kunnianhimoisuudestaan: pienen indietiimin väkerrykseksi Willow Guardista löytyy todella laajan oloinen maailma, sekä monipuolisesti yhteentoimivia mekaniikkoja. On kuitenkin sanottava, että pieni tiimi on ehkä haukannut turhan ison palasen: mitä enemmän Willow Guardia pelaa, sitä pahemmin saumat repeävät ja ongelmat paistavat läpi.

Esimerkiksi hyväksyttävästi toteutettu toiminta paljastuu ajan myötä harmillisen monotoniseksi. Tarkastellaan vaikkapa korttipakkaa, jonka tarjoamista kyvyistä suurin osa ei vaikuta tuntuvalla tavalla toimintaan: miekkaöljykortin valkkaamalla hirviön panssaripisteet kyllä vähenevät tavallista nopeammin, mutta hahmo lyö samalla miekalla aivan samalla tavalla kuin aiemminkin; vastaavasti kymmenet erilaiset kranaatit, voimavasamat ja muut kaukoiskut toimivat pitkälti identtisesti, ainoastaan läpäisykyvyssä on eroa. Suurin osa vihollistyypeistäkin on nopeasti nähty, variaatiota syntyy lähinnä myöhemmin nähtävillä, tavallista vahvemmilla alpha-versioilla. Kaikki kartat tulevat myös harmillisen tutuiksi, sillä grindaamiseen pakottava pelisuunnittelu usuttaa pelaajan samoille alueille, kerta toisensa jälkeen: lukuisten johtolankojen metsästys näet vaatii, että pelaaja kiertää samoja alueita peräkkäisinä iltoina.


Bugisuuttakaan ei voi ohittaa pelkällä olankohautuksella, sen verran hiomaton peli on kyseessä. Esimerkiksi välillä tavoitteet eivät täyttyneet, hirviöt tai pelaaja jumittuivat ympäristöihin, tai hahmo lakkasi jopa seuraamasta komentoja. Bugien lisäksi peli on täynnä ärräpäitä aiheuttavia ärsytyksiä, jotka olisi ehdottomasti pitänyt hioa veks valmiista tuotteesta: miltä kuulostaa esimerkiksi pelaajan kertalaakilla tappava vihollinen, joka pystyy ampumaan kuolemanlaaseriaan peliruudun ulkopuolelta?

Harvassa ovat myöskään pelit, joissa ns. rng-jumalat – eli suomalaisittain arpaonni – olisivat aiheuttaneet samanlaista ärsytystä. Koska jokainen yritys arpoo minikenttien järjestyksen uudelleen, koko alueen lopputaistelu voi tulla vastaan vain 15 sekuntia tai jopa 15 minuuttia aloituksesta. Samalla myös vihollisten kokoonpano muuttuu, jolloin vastassa voi olla mitä tahansa helposti niitattavien rivihirviöiden tai maailmanlopun demoniarmeijoiden väliltä.

Edellä mainittuja demoniarmeijoita myös toden totta tulee vastaan, sillä Willow Guardista löytyy aivan järkyttävän vaikeita kohtia, joissa pelin vaikeuskäyrä ampaisee stratosfääriin Artemis-sukkulan voimin. Pitkin pelailua kohtasin tilanteita, joissa läpäisin ensiyrityksellä 10 hirviönmetsästystä putkeen, kunnes jumituin yhteen taisteluun kymmeniksi kerroiksi – ja sen läpäistyäni vedinkin taas seuraavat 10 turpamättöä ongelmitta. Haasteellisimmat yhteenotot eivät tunnu reiluilta saati hauskoilta, ainoastaan turhauttavilta.



Testasin pääpelin lisäksi myös Willow Guardin vastikään ilmestynyttä lisäosaa, Frostreignia. Spoilaamattomasti todettakoon, että Woikosin seikkailun jälkeen Ghweroksella on kiire valtakunnan pääkaupunki Regnum Polikseen, mutta tie kulkee Atalakan vuorijonon läpi. Frostreignin ideana on matkaa siivittävät portaalit, sekä niiden laitamilta löytyvä pikkuahma Suri.

Frostreign uudistaa toimintaa elementaaleilla. Ritsalla taisteleva Suri seikkailee Ghweroksen rinnalla automaattisesti, ja käyttää ritsaansa yksinkertaisten puzzlejen selvittämiseen. Jos kulkemisen pysäyttää esimerkiksi laavajoki, Suri voi jäädyttää laavan jäisellä ammuksella. Atalakan jäätävä vuoristoilmasto vaikeuttaa sankarin liikkumista myös taisteluissa: joillakin alueilla täytyy siirtyä nopeasti nuotiolta toiselle, tai Ghweros muuttuu jääkalikaksi ennen ensimmäisenkään vihollisen kohtaamista.


Frostreign tarjoaa pitkälti samaa Willow Guardia kuin pääpeli, joten DLC maittanee, jos hammasta jäi kolottamaan emopelin jäljiltä. Joudun kuitenkin myöntämään, että lisäosan vaikeusaste poltti käämini lopullisesti: vaikka läpäisin pääpelin lopputaistot ensiyrityksellä, hinkkasin DLC:n ensimmäisiä taisteluita kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja, kunnes arpaonni tarjosi helpompia vastuksia. Pakotin itseni pelaamaan Atalakan lisäseikkailua muutaman tunnin edestä, mutta kauneimpien kesäpäivien kutsuessa pistin hanskat ennenaikaisesti, ja lopullisesti, naulaan.

Koska lisäsisältö jäi läpäisemättä, en anna sille virallista arvosanaa, mutta sanottakoon, että pelaamani perusteella arvosana keikkuisi jossakin yhden ja kahden tähden välillä. Frostreign tuntui ottavan kaikki Willow Guardin turhauttavimmat puolet, ja paisuttavan niitä eksponentiaalisesti, kunnes lopputuloksena on pelaajaansa tarkoituksella kiusaava muotopuoli. Pääpeli saakoot kolme tähteä – joskin suosittelisin helposti turhautuvia pelaajia asentamaan pelihuoneensa ikkunoihin panssarilasit, jotka eivät rikkoudu niitä päin viskattavista ohjaimista.