Tuorein sisältö

Kingdom Under Fire: Circle of Doom

Arvioitu: Xbox 360
Genre: Roolipelit, Toimintapelit
Pelaajia: 1, Live
Ikärajoitus: 16
Kehittäjä: Blueside
Julkaisija: Microsoft Games
Julkaisupäivä: 01.02.2008
Pelin kotisivut
Mikko Heinonen

14.02.2008 klo 08.34 | Luettu: 4487 kertaa | Teksti: Mikko Heinonen

Valkoparta ja tuomion tomppelit
Massiiviset monen pelaajan roolipelit, eli MMORPG:t, tunnetaan koiranleukojen keskuudessa myös nimellä "3D-irkki". Tällä viitataan siihen, että kun pelissä pääsee alkua pitemmälle, muuttuu yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen paljon tärkeämmäksi pelisisällöksi kuin pelkkä tonttujen tappaminen. Omat MMORPG-kokeiluni onkin useimmiten päättänyt juuri loputtomalta tuntunut "grindaaminen", eli yksinkertaisten questien tekeminen tasonnoston toivossa, että pääsisi sitten muiden supertaikureiden kanssa tutustumaan siihen, mikä näissä peleissä on tiettävästi oikeasti hauskaa.

Aiemmin melko vähäisessä määrin vakuuttanut Kingdom Under Fire -sarja siirtyy nyt hieman samoille markkinoille. Circle of Doom on kuin MMORPG ilman massiivisen monia pelaajia, ja oikeastaan ilman roolipeliäkin. Lähinnä se jäljittelee erinomaisesti sitä tunnetta, kun aloitteleva pelaaja jauhaa loppumattomasti alhaisen tason öttiäisiä, toivoen että kohta tapahtuu jotain mielenkiintoista.

Oli tässä juonikin, muttei sulle kerrota


Aiempien reaaliaikastrategioiden sijaan uusi KUF on siis toiminta-RPG. Sen tarina jäi itselleni täysin hämäräksi, sillä ohjekirjan alku kuittaa asetelman vajaan parin sivun runomuotoisella horinalla hyvän ja pahan sodasta, eikä itse peli kerro asiasta juuri mitään. Tarkoitus on kuitenkin kulkea kentästä toiseen, tappaa niissä liikuskelevia vihollisia, kehittää hahmoaan ja päästä peli loppuun. Hahmoja on valittavana kuusi erilaista, joista huomattavaa on lähinnä, että pakollisen isotissiminihameen lisäksi valittavana on myös Duane-niminen papparainen, joka on vanha, hidas ja kömpelö. Sitähän oli siis pakko kokeilla, etenkin kun hahmon kävelyanimaatio on koomisinta, mitä peleissä on nähty hyvään aikaan.

Ja niinpä se peli sitten alkoi. Selkeän kartan johdattamana marssin eteenpäin, kunnes vastaan rynnisti ensimmäinen lauma vihollisia. Hetken napin rämpytyksen jälkeen ne olivat kuolleet ja jättäneet jälkeensä käsittämättömän läjän sekalaista kamaa. Poimin ryjät kyytiin, sillä opin vasta paljon myöhemmin, että 90 prosentilla pelin esineistä ei tee yhtään mitään edes myyntimielessä, ja ne vain tukkivat inventaariota.

Samoin en tiennyt sitä, että ensimmäisen 10 minuutin aikana olin jo kokenut käytännössä koko pelin sisällön. Seikkailun edetessä vihollisten muoto muuttui ja niitä tuli paljon lisää, mutta tappaminen ja roinan kerääminen sekä ajoittainen taitopisteiden jakaminen olivat edelleen pääasiallinen toimenkuvani. Taitopisteitä tippui tosin niin vähän per taso, etten enää pian jaksanut jakaa niitä yksi kerrallaan, vaan nostin aina 3-4 tasoa ennen kuin palasin valikkoruutuun. Kaiken lisäksi samoja täysin hyödyttömiä esineitä tippui vihollisilta edelleen

Näiltä samoilta poluilta löytyy se n:s rasti


Pelin tapa kertoa pelaajalle erinomaisen vähän yhtään mistään tekee pelaamisesta katsantokannasta riippuen joko haastavaa tai turhauttavaa. Jokaisessa kentässä on kauppiaita, joilta voi ostaa tavaraa ja lisäksi yhdistellä esineitä toisiinsa rahaa vastaan. Hakattuani kymmeniä tuhansia pelieuroja hyödyttömiin yhdistämisiin kuulin lopulta toiselta pelaajalta, miten homma oikeastaan toimii. Manuaalin lukeminen olisi voinut auttaa, mutta vuonna 2008 simppelin toimintaroolipelin pelaaminen ei voi eikä saa vaatia ohjekirjan selaamista.

Kauppiaiden läheisyydessä Duane voi myös nukahtaa ja uneksia itsestään nuorena, jolloin kaunis neitokainen tarjoaa hänelle erilaisia tehtäviä, jotka suorittamalla oppii taikoja. Muuten kiva, mutta käytännössä taikoja voi oppia vain komppaamalla samoja kenttiä yhä uudestaan ja uudestaan, ja vieläpä moneen kertaan, sillä useiden niistä vaatimukset tapettujen ötöjen määrille ovat kerrassaan älyttömiä. Esim. täysin hyödyttömän "Clap"-toiminnon saa tappamalla vain parikymmentä vihollista, mutta jopa osittain käyttökelpoinen "Heal" vaatii jo liki sata. Lisätään vielä se, että pitää muistaa, missä kentässä esiintyi juuri tätä varianttia juuri tästä otuksesta (ja että eräs quest vaatii tappamaan vihollisen, jota pelissä ei tiettävästi ole). Questeja ei edes voi ottaa kuin kaksi kerrallaan, joten WoW-tyylinen varmuuden vuoksi questauskaan ei pelasta.

Hassun hauskaa ja hupaisaa


On ilmeistä, että tekijätiimillä on ollut pelinsä kanssa huomattavasti enemmän hauskaa kuin keskimääräisellä pelaajalla. Alusta asti hahmoaan voi tuunata äärimmäisen lupsakoilla lippalakeilla ja muilla täysin pelin ilmapiiriin sopimattomilla asusteilla, tai heille voi vaihtaa ohjelmoijien naamoja. Tarkoitus lienee helpottaa oman hahmon erottamista nettimoninpelissä, mutta fiilis on vähän sama kuin musiikkipiireissä: jotta voit uskottavasti tulla Also Sprach Zarathrustan tahdissa lavalle, sinun täytyisi ensin olla Elvis. Ja musiikista puheenollen, Circle of Doomin kaikki kaksi kappaletta saavat pian aikaan halun ottaa särkylääkkeitä ja kuolla vessanpöntölle.

Livessä peliä pelataan kuitenkin havaintojen mukaan yllättävän paljon. Samalla koneella moninpeli ei onnistu, mikä on suuri sääli, mutta Liven kautta voi sentään ottaa 1-3 seikkailijaa mukaansa. Tällöin viholliset skaalautuvat vähän vaikeammiksi. Varaa onkin, sillä pelatessani pelin käytännössä alusta loppuun yksinpelillä onnistuin kuolemaan kerran, ja silloinkin vain koska jäin ärsyttävästi kahden vuorotellen jähmettävää liikettä tekevän vihollisen väliin.

Ei ole siis ihme, että KUF on myös harvoja pelejä, joiden pariin olen melkein nukahtanut. Mättäessäni jotain luolastoa läpi sohvalla löhöten huomasin nimittäin torkahtaneeni hetkeksi sormi analogitikulla. Koska kuolemista pitää tosissaan haluta, ei tapauksesta tietenkään seurannut edes pelin aloittamista uudelleen. Se kertonee kuitenkin jotain adrenaliinitasoista etenkin yksinpelinä.

Valtakunta jääköön tuleen


Kenelle KUF:ia sitten voi suositella? Jos mielestäsi WoW:n parasta antia ovat tasojen 1-3 tehtävät ja sinulla on kolme Livettävää kaveria, joilla on samanlaisia ambitioita, peliä saattaa kannattaa kokeilla. Yksinpelinä Circle of Doom soveltuu lähinnä unettomuuden hoitoon ja huonoksi case-esimerkiksi käytettävyystutkimuksiin. Ainoa piirre, joka voisi nostaa pelin täydellisestä unohduksen suosta, voisi olla grafiikka - taisteluissa nimittäin on oikeasti parhaimmillaan satoja vihollisia ja raivokasta meininkiä. Valitettavasti ruudunpäivitys putoilee vastaavasti välillä niin alas, ettei nylkyttämistä jaksa kauaa katsella.

V2.fi | Mikko Heinonen

Kingdom Under Fire: Circle of Doom (Xbox 360)

Perus-hack'n'slashia ilman minkäänlaista lisämaustetta tai erikoista oikeutusta.
  • Idea voisi toimiakin
  • Moninpelinä ei ihan niin tylsä
  • Ihan kaunista grafiikkaa
  • Toteutus ei juuri toimi
  • Yksinpelinä aivan hiton tylsä
  • Hiton hidasta grafiikkaa
< Geometry Wars: Galax... Advance Wars: Dark C... >

Keskustelut (1 viestiä)

Note

Moderaattori

Rekisteröitynyt 18.05.2007

25.02.2008 klo 13.53

Tuntematta (alkuperäistä) pelisarjaa mitenkään, näiltä action RPG:ltä jostain syystä odottaa aina kuuta taivaalta. Taitaa olla rima viritetty sen verran korkealle jo ajat sitten.

Demoa testatessa selvisi kyllä syyt valtavirran arvosanoihin ja vaikka koko ajan mielessä pyöri ajatus "toivottavasti tämä ei nyt ole kokonaan tässä" niin kyllä... siinä se nyt näyttäisi aika jämptisti olevan.

Kirjoita kommentti



V2.fi:n JOULUKISA
www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova