Level-5:n roolipelit ovat toisinaan kuin arvoitus suoraan Professor Laytonista: onko tämä peli olemassa vain, jotta siitä voidaan tehdä piirrossarja ja tuhat oheistuotetta? Mitä nuoremmalle yleisölle suunnattu nimike on kyseessä, sitä suuremmalla todennäköisyydellä vastaus on kyllä. Esimerkiksi jalkapalloroolipeli Inazuma Eleven on poikinut sen verran suuren tuoteperheen, että taisteluroboteista kertovan Little Battlers eXperiencen eli tuttavallisemmin LBX:n rantautuminen länsimaihin ei yllätä. Vaan tarvitseeko tässä täysin kyyniseksi heittäytyä? Onko LBX:llä muutakin annettavaa kuin vaivaannuttavaa esiteinidraamaa ja metallinivelten kolistelua?




Tulevaisuuden maailmassa lasten ja vähän vanhempienkin lempilelu on LBX, kauko-ohjattava taistelurobotti. Vaarallisuutensa vuoksi robottien väliset matsit on ahdettu pahvilaatikkomaisille areenoille, joiden herruudesta kisaavat kaikki aina takapihan Jartsasta salaisiin organisaatioihin. Tarinan keskiössä on Van Yamano, kirkassilmäinen nuori, jonka isä katosi kehittäessään alkuperäisiä LBX:iä. Level-5:lle tyypillisesti ei kestä kauaakaan, kun “äiti ei anna mun pelaa tappajaroboteilla” -tason kitinästä siirrytään huomattavasti happoisampiin sfääreihin, jossa LBX:ien ympärille nivoutuu kaikki aina salaliittoteorioista Elviksen kuolemaan.


LBX:n roolipelielementit ovat yhtä kuin robottien mekaanisten osien kustomointi, ja taistelut käydään reaaliajassa 3D-ympäristössä. Mukana on erilaisia hyökkäyselementtejä, joita yhdistelemällä matsit vaihtelevat 1v1:stä 3v3:een kahden tekoälykaverin avittamana. Vaikka alku on informaatiotulvassa hieman kaaottista, ei nopeatempoisten taisteluiden omaksumisessa kestä kauaa. Kun systeemi vihdoin aukeaa, on pelaajalla käytettävissään lähes loputon arsenaali robottien eri osien muokkaamiseksi.




Paperilla konsepti toimii. Käytännössä Level-5 rysäyttää jälleen sieltä, missä anime-aita on matalin. Juonenkuljetuksessa nojataan liiaksikin tapahtumapaikkojen välillä ravaukseen, jossa toiminta antaa myöten yhdentekevälle lätinälle. Pomotaisteluissa tämä korostuu eniten: taistelu toisensa jälkeen on täynnä “dramaattisia” käänteitä, joissa vastustaja tulee juonen kannalta niitata juuri oikealla tavalla ja oikealla hetkellä. Strategisuuden sijaan tämä aiheuttaa pahimmillaan tilanteita, joissa erikoishyökkäyksen pasahtaessa sekunnin sadasosalla seinään joutuu saman taistelun vetämään alusta läpi. Ilman lätinöiden skippaamista. No just.


LBX:n toinen riippakivi on itse toiminta, sillä taistelumekaniikka on usein turhankin kömpelöä. Alkupuolen tekoäly ei ole kovin haastava, joten suurin osa matseista menee sokkona mättämiseen kameran yrittäessä epätoivoisesti pysyä matkassa mukana. Kun päälle heitetään vielä jokseenkin mitäänsanomaton juoni ja täysin geneeriset hahmot, keskittyminen alkaa herpaantua jo muutaman tunnin sisään. Tämä on sääli, sillä teknisesti peli ei kalpene Level-5:n muille tekeleille. Huonon sijaan LBX onkin kuin se animesarja, jonka katsominen alkaa 20 jakson jälkeen käydä työstä. Kenties jonain päivänä Level-5 vihdoin tekee ensin tuon sarjan, ja sitten vasta pelin – jos sillä vaikka voitaisiin keskittyä vaihteeksi siihen olennaisimpaan.