Tuorein sisältö

Tales of Zestiria

Arvioitu: Playstation 4
Genre: Roolipelit
Pelaajia: 1, moninpeli
Ikärajoitus: 16
Kehittäjä: Namco Bandai
Julkaisija: Namco Bandai
Julkaisupäivä: 16.10.2015
Pelin kotisivut
Aino Tegelman

20.11.2015 klo 10.00 | Luettu: 4431 kertaa | Teksti: Aino Tegelman

Näkymättömän Ninnin matkassa
Tales of -sarja pölyttyi pitkään pääni syövereissä “nätti, muttei kovin mielenkiintoinen” -kategoriassa. Vasta Tales of Xilliasta saatu ensikosketus pyörsi ennakkoasenteita Namcon roolipelisarjasta, sillä animekuoren alla piili oikeasti hauska toimintarope, joka kaavamaisuudestaan huolimatta piti otteessaan pitkään. Koska Xillian jatko-osa vain tyytyi kierrättämään vanhoja naamoja uusissa housuissa, tarjosi Tales of Zestiria jälleen puitteet posiitivisille yllätyksille. Mutta onko laivaa tällä kertaa lastattu muulla kuin väsyneillä kliseillä ja megalomanialla?

Mielikuvituskaveri paras kaveri



Viidennentoista Tales of -nimikkeen kohdalla juonen keksiminen käynee jo virallisesti työstä. Zestirian sankariksi esitellään Sorey, seraph-henkiolentojen parissa kasvanut ihmisnuorukainen, jonka kotikylästään ajaa spontaani pelastusretki. Pitäisihän se arvata, ettei seraph-kaveri Mikleon kanssa alkanut reissu pääty ennen messiaanisia käänteitä: pahuuden levitessä jälleen heikkoihin sydämiin lahjoittaa Lailah-niminen seraph Soreylle ihmiskunnan pelastajan voimat. Vain yhdistämällä seraphien ja ihmisten kyvyt voidaan luonnon tasapaino pelastaa, kun ikiaikainen vihtahousu uhkaa syöstä koko maailman turmioon. Ja mitä muita näitä nyt on.

Ihmisten ja seraphien liitto ei kuitenkaan ole ainoastaan juonenkuljetuselementti, vaan muodostaa pelillisen selkärangan koko Tales of Zestirialle. Alussa vain Sorey kykenee näkemään henkiolentoja, joiden apu on tarpeen niin sosiaalisissa tilanteissa kuin räyhänhenkiä taltuttaessa. Homman jujuna on kuitenkin seraphien kanssa solmittavat linkit, joiden avulla Sorey ja mukaan liittoutuvat ihmiskaverit kirjaimellisesti fuusioituvat serapheihin Armatization-nimisellä kyvyllä. Tässä Super Saiyan -moodissa pelaaja voi hyödyntää haluamansa seraphin elementaaliominaisuuksia sekä rankaista vihollisia yhä massiivisimmilla hyökkäyksillä.


Perustappelut käydään toki yhä talkoohengessä turpaan mättämällä. Ihmishahmoihin linkitetyt seraphit toimivat tällöin rivitaistelijoiden tavoin. Henkensä heittäneen seraphin saa elvytettyä vaihtamalla toiseen, ja Armatizationin tarkalla ajoittamisella voi pelastaa sekä oman että kaverin hengen. Nopeatempoisissa taisteluissa eri tilojen ja kombohyökkäysten variointi on elementtibingon lisäksi avainasemassa, sillä vaikka Armatizationin käytölle ei energimittareiden lisäksi ole suoranaisia rajoitteita, on supervoimia nerfattu niiden hitaudella. Lukuisat eri hyökkäystyypit sekä näihin korreloivat erikoispainikkeet onkin syytä omaksua vikkelästi, sillä vähänkään korkeammilla vaikeustasoilla meno äityy parhaimmillaan hyvin hektiseksi.

Tales of Diablo… eikun siis


Jos edellä mainittu kuulostaa hengästyttävältä, sitä se myös on. Valehtelematta ensimmäiset viisi tuntia Zestiriaa on tiukasti apupyöriin liimattu: informaatiota on Paljon, ja sitä vyörytetään päälle niin tutoriaaleissa, menuvalikoissa, väliskiteissä kuin jopa kenttiin ripotelluissa kivipaaseissa! Kokonaisuutta vaivaakin megalomanian rasite, sillä kontrollit eivät aina tue hyökkäysten täyttä arsenaalia. Kun iso osa kyvyistä on aluksi valmiin automatisoituja, verrattuna esimerkiksi Xillian näppärään kykypalettiin kestää tuhottoman kauan ennen kuin Zestirian taisteluita voi kutsua muuksi kuin sattumanvaraiseksi napintakomiseksi.


Kun serapheja alkaa olla remmissä muutama ja mekaniikan jipot alkavat nekin valjeta, riittää aikaa vihdoin varusteiden huollolle. Mutta ei nyt elämä, sama meno jatkuu sielläkin. Zestiria on päättänyt nimittäin lätkäistä valtaosan hahmoattribuuteista esineisiin, joita pelaajan tulisi ilmeisesti farmata parhaiden satunnaisyhdistelmien toivossa. Tavaroiden yhdisteleminen on usein hauskaa pelissä kuin pelissä, mutta varusteiden ominaisuuksien kyttääminen tuntuu Zestiriassa päälleliimatulta pahalta. Jos mikromanagerointihammasta kuitenkin yhä kolottaa, tarjoaa peli mahdollisuuden hankkia kaikenlaisia erityisbonareita esimerkiksi uhraamalla yliluonnollisille lääninherroille.

Vaikka yltäkylläisyys on toki kiitettävää, on Zestirian juonen perässä juokseminen usein tarpeeksi aikaavievää itsessään. Tämä siis kirjaimellisesti – Wanhojen Kunnon Jrpg:iden hengessä Zestiriasta löytyy läjä mitäänsanomattomia luolastoja, joita edes satunnaiset puzzlet eivät pelasta. Taisteluiden käyminen etenkin ahtaammissa tiloissa on rasittavaa, sillä kamera jää helposti kiinni seiniin. Kun peli liiallisen kädestäpitelemisen vastapainoksi lisäksi heittää pelaajan välillä täysin sokkona keksimään etenemisreittinsä, on olo toisinaan yhtä pihalla kuin Soreylla ihmismaailman metkuja opetellessa.

Mieti mitä Jeesuksellekin kävi



Vaikka Zestiriasta tuntuu löytyvän roppakaupalla nurinaa, ei peli toki ole plussapuolia vailla. Tales of -sarjaa on usein kehuttu nimenomaan hahmoista ja näiden ryhmädynamiikasta, jota ripotellaan tarinan varrelle lyhyissä välikohtauksissa. Vaikka Zestirian hahmokaarti tuskin jää videopelien historiaan, onnistuu se silti kiertämään alkuasetelman geneerisyyden: naiivi hyvis-Sorey joutuu retkillään esimerkiksi kasvokkain uuden roolinsa varjopuolien kanssa, kun ihmisluonnon oikuista kyynistyneet seraphit varoittelevat tätä olemasta liian uhrautuva ja jalomielinen. Suojelijasta hyväksikäytetyksi tai jopa hirviöksi muuttuminen on teema, jota maailmanpelastusnarratiiveissa mielellään näkisi useamminkin käsiteltävän edes nurkasta.

Ylipursuavuudestaan huolimatta Zestiria on myös käyntiin päästyään oikein toimiva peli. Kun elementaali-serapheja alkaa löytyä remmistä useampi ja napintakomissyndrooma tippuu kyydistä, hankaloituvat taistelut sillä aidosti palkitsevalla tavalla. Korkeammat vaikeustasot avaavat mekaniikasta lisäpuolia, ja halutessaan hankalammat mittelöt voi kruisailla läpi niistä yksinkertaisimmalla. Vaikka Tales of -pelejä on myös kritisoitu juuri turvallisen kaavan toistamisesta, muistuttaa tämä mukautumisvalmius niiden kuulumisesta tälle vuosituhannelle: jopa välikohtaukset voi jälleen kliksutella pikakelauksella ohi kun puiseva dialogi alkaa käydä hermoon.


Iso osa Tales of Zestirian vetovoimasta onkin kiinni pelin nyansseista. Animehenkinen toteutus niin grafiikoiden, välianimaatioiden kuin ohjauksenkin osalta yhtäältä tukee pelin tunnelmaa, toisaalta vieraannuttaa kaikki idän ihmemaalle allergiset. Juoni saattaa paikoin ontua, mutta japaninkielisen ääniraidan valitsemalla tökkii kenties vähemmän. Vapaaehtoisia lyhäriskittejä kuuntelemalla hahmoihin pääsee paremmin sisälle, mutta saa toiminnannälkäisemmät haukottelemaan. Koska Zestiria yrittää siis tarjota kaikkea kaikille, toimittaa lopputulos aina vähän kerrallaan. Sarjan faneille luvassa on takuuvarmaa viihdettä, mutta alkukankeuden jälkeen pelimekaniikan alta paljastuu muillekin varteenotettava toimintaroolipeli. Päällimmäisenä Zestiriasta jää silti mieleen ennen kaikkea vanha viidakon sananlasku: joskus vähemmän on todellakin enemmän.

V2.fi | Aino Tegelman

Tales of Zestiria (Playstation 4)

Suuruudenhulluudessaan hieman kompasteleva toimintarope, jonka vilpittömyys ja tunnelma upponevat kuitenkin japanilaisen viihteen ystäviin.
  • Energinen ja refleksit palkitseva toiminta
  • Mikromanagerointia kaikille hifistelyhenkisille
  • Ei niin yksiulotteinen juoni kuin antaa aluksi ymmärtää
  • Taistelusysteemi alkuun lähinnä kaaottinen
  • Käynnistyy tuhottoman hitaasti
  • Puisevat luolastot

Pelikuvat

< Call of Duty: Black ... Sword Coast Legends... >

Keskustelut (3 viestiä)

Janne90

23.11.2015 klo 02.47 1 tykkää tästä

Oksennus sontaa koko peli.
lainaa
Joni

14.12.2015 klo 08.51 1 tykkää tästä

Janne90 kirjoitti:
Oksennus sontaa koko peli.


Vähän niinkuin kommentisikin.
lainaa
Rolle87

20.10.2016 klo 22.21

Erilainen katsanto.
http://rollaattori.blogspot.fi/2016/05/tales-of-zestiria-
lainaa

Kirjoita kommentti




V2.fi Instagramissa
www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova