Nelihenkinen jääkäritiimini perääntyy takaisin miehistönkuljetusvaunulle. Yksi tiimiläisistä on jo tuupertunut toisen käsivarsille, eivätkä muutkaan voi paljon paremmin. Taskulamppujen valokeilat halkovat pimeitä käytäviä, mutta ilmanottoaukossa väijyvä alien onnistuu yllättämään sotilaat. Hirviö on liian lähellä pulssikiväärillä kaadettavaksi, joten jääkäri kaivaa haulikon esille. Haulikon lasautus osoittautuu virheeksi, sillä alienin happoveri lentää suoraan tiimikaverin päälle. Nyt jo puoli tiimiä on kanveesissa, mutta toisaalta miehistönkuljetusvaunu odottaa seuraavan kulman takana. Juuri kun olen saamassa sotilaani turvaan, takavasemmalta syöksyy härän lailla puskeva, jättiläismäinen xenomorph-hirviö, joka tuhoaa viimeisetkin haaveet onnistuneesta evakuoinnista. Hyväksynkö tappion, vai lataanko automaattitallennuksen? Avaruudessa kukaan ei ehkä kuule huutoasi, mutta naapurit kyllä kuulevat kiroilusi.



Ridley Scottin vuonna 1979 ohjaama kauhuelokuva Alien – kahdeksas matkustaja on genrerajat ylittävä klassikko, josta on vaikea keksiä pahaa sanottavaa. Avaruusalus Nostromon miehistöstä sekä heitä piinaavasta alienista kertova klaustrofobinen elokuva nousi niin suureen suosioon, että 45 vuoden aikana on nähty yhtä sun toista jatko-osaa ja sivutarinaa.


Lukuisat jatko-osat eivät tietenkään takaa laatua. Kuten elokuvasarjoilla on tapana, myös Alien-elokuvien laatu on tippunut tasaista tahtia: oikeastaan vain James Cameronin ohjaama jatko-osa Aliens – paluu mielletään ensimmäisen osan tasoiseksi. Cameron muutti muutaman siviilin selviytymiskamppailun Vietnam-narratiivia mukailevaksi toimintaspektaakkeliksi. Aliensille kävi kuten monille toimintaelokuville: satiiriset pohjavireet unohtuivat, ja kyvyttömänä esitettyä merijalkaväkeä alettiin fanittaa tosissaan. Sen siitä saa, kun suunnittelee liian päheitä avaruusaluksia ja tuliaseita.

Alien-elokuvat ovat aina pyrkineet erottumaan aiemmista osista, mutta oheistuotteissa on jämähdetty Cameronin kasarimaailmaan. Aliens-elokuvassa hirviöitä vastaan taistelevat colonial marinesit (suomalaisittain “avaruusjääkärit”) on vuosien saatossa nähty niin sarjakuvissa kuin lukuisissa videopeleissä. Kuten elokuvienkin kohdalla, laatu ei ole aina vastannut fanien toiveita. Esimerkiksi kymmenen vuoden takainen FPS-peli Aliens: Colonial Marines oli yksi pelimaailman pahimpia floppeja, eikä toissavuotinen co-op -räiskintä Aliens: Fireteam Elite ollut erityisen onnistunut sekään.


Tällä kertaa räiskiminen vaihtuu yläkulmasta kuvatuksi taktikoinniksi. Upouusi Aliens: Dark Descent on pitkälti Firaxiksen kehuttuja XCOM-pelejä mukaileva taktiikkapeli, jossa pyöritetään tukikohtaa ja ohjataan jääkäritiimiä. Pelin kehittänyt Tindalos Interactive on onnistunut siinä tärkeimmässä: Aliens: Dark Descent siirtää elokuvien ahdistavan tunnelman peliruuduille.



Merijalkaväki ei pääse vieläkään lomille. Lethe-planeettaa kiertävällä avaruusaluksella vapautuu elokuvista tuttu xenomorph-hirviö, joten Weyland-Yutanin johto käynnistää Cerberus-protokollan: yksikään alus ei lähde Letheltä, ennen kuin se viimeinenkin peniskupolinen alieni makaa elottomana happoverilammikossa. Planeetan kokoisen karanteenin varmistamiseksi Cerberuksen automaattikanuunat tuhoavat kaikki Letheä kiertävät avaruusalukset, mukaan lukien merijalkaväen sotalaiva Otagon. Lethelle haaksirikkoutuneet sotilaat alkavat selvittää Weyland-Yutanin pikkupomon kanssa, miten xenomorphit ylipäätään löysivät tiensä kiertoradalle.


Huonona puolena Dark Descent osoittaa, miksi Alienin universumi toimii sitä paremmin, mitä vähemmän sitä yritetään selittää. Xenomorpheja palvovia kultisteja, psyykkisiä voimia ja muuta hölynpölyä sekoittava tarina toimii hahmojen tasolla, mutta lennokkaat ideat ovat myötähävettäviä. Ongelma ei olisi niin suuri, jos peli seuraisi genren vakiintuneita käytäntöjä käyttämällä tarinaa lähinnä kehyskertomuksena, mutta Dark Descent on varsin juonipainotteinen peli: jokainen alue sisältää lukuisia pääjuonta sekä ympäröivää universumia syventäviä tehtäviä, jonka lisäksi jääkärit höpöttävät jatkuvasti tapahtumista.

Onneksi Dark Descent on puhdasta rautaa, kun avaruusjääkärit sanovat “shhh, näen liikettä”, ja elokuvista tuttu liiketunnistin alkaa piipata uhkaavasti. Toisin kuin läpeensä käsikirjoitetuissa räiskintäpeleissä, Dark Descentissä hahmot ovat aidosti vaarassa: jokainen pulssikivääriään valkoisin rystysin puristava jääkäri voi menettää henkensä, jos pelaaja ei ole valppaana. Jokaikinen selustaan hiipivä alien, viereisestä munasta kuoriutuva facehugger tai varastohuoneeseen linnoittautunut kulttilainen voi tuhota tuntikausien kehityksen sekunneissa. Kun näet nälkäisen alienin raahaavan korkeatasoista jääkäriäsi jälkkäriksi, olet valmis hukuttamaan hirviöön kaikki kranaatit sekä erikoiskyvyt – ja kun paniikki lievenee hetkeä myöhemmin, ymmärrät tuhlanneesi kaikki resurssisi yhteen viholliseen. Viimeistään silloin tekee mieli sanoa “Game over, man! Game over!” ja aloittaa tehtävä alusta. Nimenomaan tuossa hetkessä näkyy Dark Descentin nerous: kun kakka iskee tuulettimeen ja tiimiläiset ovat aidossa vaarassa, paniikki ei valtaa ainoastaan pelihahmoja vaan myös pelaajan.



Elokuvat on kammattu tarkkaan mekaniikkojen toivossa. Esimerkiksi niinkin simppeli asia kuin jääkärien mureneva mielenterveys on mekaniikallistettu: jos tehtävien aikana juoksee vaaratilanteesta toiseen ilman hengähdystaukoja (tai rauhoittavia…), jääkärit kärsivät erilaisista mielenterveysongelmista. Yksi alkaa saada paniikkikohtauksia tulenlieskoista, toisen kädet tärisevät niin ettei tähtäämisestä tule mitään. Taitoja heikentäviin traumoihin ei ole laastaria, joten niitä paikkaillaan terapeutin sohvalla.


Hahmojen kehittäminen ei ole pelkkää terapeutille juttelua. XCOM-pelejä mukaillen pelaaja pyörittää tukikohtaa tehtävien välissä: tukikohdassa voi päättää, millaisia taitoja sotilaat oppivat, mitä varusteita tiedemiehet keksivät ja kuka jääkäreistä saa lääkärin huolenpitoa. Omaa tukikohtaa ei ikävä kyllä pääse rakentelemaan, mutta muuten tukikohdassa puuhastelu on hauskaa. Jääkärien varustaminen, ulkonäön muokkaaminen ja taitojen valkkaaminen luo samanlaisen siteen kuin aiemmin mainituissa XCOMeissa: et ehkä välitä siloposkisesta alokkaasta vielä ensitehtävän aikana, mutta kun samasta sotilaasta on kehkeytynyt seuraavia alokkaita johtava veteraani, olet valmis uhraamaan kaikkesi hänen puolestaan.

Tukikohdan turvasta on lähdettävä ennemmin tai myöhemmin, ja silloin Dark Descent on helposti parhaimmillaan. Pelintekijät ovat onneksi ymmärtäneet, että vaikka pulssikivääreillä ammuskelu on coolia, Aliens toimii sitä paremmin, mitä kylmempää otsalle kirpoava hiki on. Lethellä kaikki on pelaajaa vastaan: sää on surkea, näkyvyys on vielä surkeampi, resurssit ovat olemattomat eikä vihollista voi voittaa. Jääkäreillä ei siis ole tarkoituskaan käydä valtaussotaa, vaan tarkkaan laskelmoituja täsmäiskuja: parhaiten selviää, jos onnistuu välttelemään yhteenotot kokonaan, sillä iholle päästessä xenomophit teurastavat kovimmatkin jääkärit sekunneissa. Kun tiimin taskulamput valaisevat hirviöiden tuhoamia ympäristöjä ja sormet syyhyävät liipaisimilla, tunnelmaa voisi leikata veitsellä.


Kun partioivat xenomorphit lopulta äkkäävät tiimin, selviytyminen vaatii nopeita päätöksiä. Dark Descent on tietynlainen reaaliaikaisen ja vuoropohjaisen taktiikkapelin hybridi: aika kulkee reaaliaikaisesti, mutta vaikeissa tilanteissa ajankulun voi hidastaa (tai pysäyttää, asetuksista riippuen) tarkempaa kliksuttelua varten. Idea toimii erinomaisesti, eikä virheistä voi syyttää kuin itseään. Toinen mittava pesäero XCOMiin on siinä, miten tiimiä ohjataan. Sen sijaan että pelaaja klikkaisi vuorotellen jokaista jääkäriä, tiimi liikkuu yhtenäisenä joukkona. Erilaisia toimintoja (kuten ovien yhteenhitsaamista, laatikoiden avaamista yms.) käskyttäessä peli valkkaa työhön soveltuvimman jääkärin. Mekaniikka toimii hyvin. Tekoäly jakaa tehtävät järkevästi, tiimiläiset toimivat tiiminä eikä pelaajasta tunnu lapsosia kaitsevalta tarhatädiltä.

Tindalos Interactive ansaitsee lisäkehuja tasapainotuksesta. Kuten aiemmin sanoin, resurssit ovat vähäiset ja yhteenottoja kannattaa vältellä parhaansa mukaan. Tällainen puolityhjillä aseilla hiiviskely voi kuitenkin kuulostaa helposti todella tylsältä tai turhauttavalta, mutta tunnelma ei koskaan lässähdä. Näin hyvin onnistunut lopputulos vaatii monien osien summaa: jos pelaaja ei esimerkiksi välittäisi hahmoistaan tai peli olisi liian helppo, jännitys muuttuisi helposti turhautumiseksi.



Dark Descentin avainsana on nostalgia. Siitä huolimatta että tarinaan on keksitty yhtä sun toista lennokasta ideaa, Dark Descent on pääosin faneille tehty tuotos. Viime vuosien Tähtien sota -elokuvien tavoin Dark Descentiin on tungettu kaikki vähänkin tunnistettavat asiat. Jääkärien aseet, kypärät, letkautukset, miehistönkuljetusvaunut (jopa bandana-huivit!) ja pulssikiväärien äänet ovat kaikki kuin suoraan elokuvista, jolloin peli tuntuu monesti Alien-elokuvia esittelevältä huvipuistoajelulta. Muistatko Aliens-elokuvan keltaisen kuormauslaitteen? Entä smart-konekiväärin? Tai sen yhden James Hornerin sävellyksen, joka soi jännittävän pakokohtauksen aikana? Voit olla varma että myös Dark Descentissä kannetaan kuormia ja ammutaan konekiväärillä – samalla kun se yksi ja sama sävellys soi taustalla.


On pelaajasta itsestään kiinni, miten paljon tällainen nostalgiassa rypeminen nostaa tai laskee pisteitä; hetkellisesti olin itsekin täysin hurmoksissa. Valehtelisin jos väittäisin, ettei Dark Descent ole juuri se peli, jota olen kaivannut suurimman osan elämästäni. Raja tulee kuitenkin jossakin vaiheessa vastaan: jo puolivälissä peliä aloin tosissani miettiä, onko tässä Alien-maailman raja. Dark Descentillä on esimerkiksi aito mahdollisuus modernisoida Aliens-elokuvan Vietnam-narratiivia kultistien terroritoimia käsittelemällä, mutta yritykset jäävät puolivillaisiksi. Sen sijaan pelaaja asettelee automaattisia turretteja käytävän päähän (kolmatta kertaa saman tehtävän aikana), koska elokuvassakin tehtiin niin. Vaikka olen pettynyt siihen, miten paljon Dark Descent tyytyy toistamaan Alien-elokuvien hittejä, myönnän että ne hitit on käännetty hienosti pelimuotoon. Esimerkiksi aiemmin mainittu käytävän puolustaminen turreteilla on jännittävää, pelottavaa ja tyydyttävää jopa tuntikausien jälkeen. Jäin vain kaipaamaan jotain enemmän.

Onneksi Dark Descent on käsikirjoitusta lukuunottamatta parasta Aliensiin liittyvää kamaa vuosikymmeneen. Kilpailuakaan ei toki hirveästi ole: ainoastaan hiiviskelypeli Alien: Isolation on kerännyt kunnolla kehuja, muuten Scottin ja Cameronin elokuvia fanittavat ovat joutuneet tyytymään tähteisiin. Tulevaisuus pistää toki tämänkin pelin kohdalla mietityttämään: en suoraan sanottuna tiedä, toivonko Dark Descentille jatkoa, sillä jo tämä peli kokoaa tyhjentävästi yhteen kaiken, mikä Aliensissa on hyvää. Pelin omat ideat taas kuuluvat sen verran pahasti Ö-mappiin, ettei niidenkään pariin tee mieli palata.

Nyt on kuitenkin nannaa tarjolla: jos olet taktikoinnin ystävä ja rakastat Aliensin maailmaa, Dark Descent on aika varma nappiostos. Juhannuksen yöttömien öiden keskellä on hyvä vältellä hirviöitä, ne kun liikkuvat pääosin pimeän tultua. Pääosin.