On ollut mielenkiintoista seurata, kuinka indiepelien inspiraation nostalgia-aikakausi on siirtynyt vuosien varrella. Monta vuotta se oli pitkään 16-bittisten pelien nostalgisointia, nyt ollaan siirrytty 32-bittisten tai jopa PS2- ja Xbox-aikakauden tyylisten pelien tekemiseen. Seafrog on esimerkki pelistä, joka olisi hyvin voitu julkaista ensimmäiselle Playstationille - niin hyvässä kuin pahassa.


Seafrogin alkuesittely on suhteellisen lyhyt – pelinimessä mainittu sammakko tippuu vesiputouksen kautta mereen ja pelaajan pääasiallisena tarkoituksena on päästä mereltä takaisin liikkeelle. Ensin pitäisi löytää käyttökelpoista muistuttava laiva, jonka voi korjata.



Jokainen kenttä on tyylitelty yhdeksi potentiaalisista laivoista. Kentät ovat sokkeloisia ja niissä keräillään paljon erilaisia osia, joilla laivoja korjataan. Mitä pidemmälle edetään, sen sokkeloisemmaksi laivat muuttuvat – ja sitä enemmän vaaroja matkan varrella on.


Asiaa pahentaa se, että yksittäistä laivaa on mahdotonta korjata ilman, että käy ainakin jostain toisesta hakemassa osia. Eri kenttien välisten sokkeloiden välillä ramppaaminen käy nopeasti ikävystyttäväksi, varsinkin kun vihutkin heräävät aina huoneesta lähtiessä uusiksi.

Pelin yksinkertaisuus näkyy myös sen kontrolleissa: peliä pelataan suunnan määräämisen lisäksi käytännössä kahdella napilla. Toisella hypätään ja toisella tehdään erinäisiä skeittistuntteja, joilla pelissä edetään. Skeittistuntit eivät ole kirjoitusvirhe: kentissä kuljetaan pääasiassa Tony Hawk’s Pro Skaterin inspiroimien jekkujen avulla. Joskus Seafrog testaa kuinka kovia skeittitemppuja pelaajalta lähtee – jos lähtee.



Kun pelin konsepti on näinkin yksinkertainen, olisi kriittistä että ohjaaminen soljuu luonnollisesti. Näin ei kuitenkaan ihan aina ole, sillä kontrollit ovat ajoittain liian liukkaita ja erilaisiin ansoihin tippuu tämän tästä. Toisekseen vaikka yksinkertaisuus on kaunista, kaksi nappia tuntuu välistä liian vähältä. Toimintoja on sen verran, että yksittäinen näppäin tuntuu turboahdetulta.


Moinen ei olisi ihan niin ärsyttävää, ellei peli heittäisi kuolemasta suoraan alkuun ja käytännössä nollaisi kaiken kerätyn. Sitä lievitetään hieman harvakseltaan löytyvillä teleporteilla, joilla pääsee tavallista pidemmälle, mutta pahimmillaan joutuu silti matkustamaan pitkiäkin pätkiä kuolonkohtaan.

Pelimekaniikkoja ryydittää mahdollisuus päivittää oman skeittilaudan ominaisuuksia. Kenttiin on ripoteltu erinäisiä skeittilautaan asennettavia piirejä, jotka mahdollistavat kaikenlaista lisäosumapisteistä uusiin temppuihin.



Lapsukset ohjauksen ja kenttäsuunnittelun kanssa ovat ikäviä, sillä Seafrogista haluaisi tykätä. Pelin Playstation-ajan grafiikat, hämmentävä juoni sekä musiikki tuo mieleen, että on löytänyt klassikon vuosien takaa. Tähän kun yhdistää pelin huumorintajun, on lopputuloksena paketti, josta oikein haluaisi pitää.


Potentiaalia olisi siis paljon enempäänkin - ideatasolla pelissä on paljon, mistä nauttia. Valitettavasti varsinainen pelaaminen muuttuu hyvin nopeasti pakkopullaksi, varsinkin kun samoja maisemia ramppaa kahdettakymmenettä kertaa. Kontrolleja hiomalla sekä kenttäsuunnittelua tarkastelemalla pelistä saisi jopa loistavan, mutta nyt se valitettavasti hukkuu muiden parempien tasohyppelyiden sekaan.