Jos Capcom tunnetaan jostain, niin moninaisista uudelleenjulkaisuista vuosien saatossa: esimerkiksi Street Fighterin toisesta ja kolmannesta iteraatiosta on useampia eri versioita 30 vuoden ajalta – osa niistä toimii paremmin, osa huonommin.


Ensimmäinen Capcom Fighting Collection oli varsinkin Darkstalkersin ystäville iso julkaisu, sillä siinä oli ensimmäistä kertaa mukana kaikki Darkstalkersit kunnolla nettipelattavana. Paketti sisälsi myös pari muuta hieman tuntemattomampaa peliä mechamätkintä Cyberbotsista fantasiatappelu Red Earthiin.


Capcom Fighting Collection 2 on monella tapaa sekalaisempi kokoelma pelejä. Isoimmat julkaisut ovat SNK:n yhteistyössä tehdyn Capcom vs SNK:n ensimmäinen ja toinen versio, mutta muuten paketti sisältää myös monia tuntemattomampia pelejä vuosien varrelta. Niitä ovat esimerkiksi Plasma Sword sekä Capcom Fighting Evolution.



Siinä missä edellinen paketti keskittyi täysin Capcomin suosittuihin 2d-mätkintöihin, tarjoilee Capcom Fighting Collection 2 enemmän valikoimaa kehittäjän kolmiulotteisilta ajoilta vuosituhannen vaihteesta. Pelit saivat aikanaan hieman ristiriitaisemman vastaanoton ja osa niistä on pelejä, joita on varsin huonosti koskaan päässyt pelaamaan netissä ihmisiä vastaan.


Heittämällä huonoin kokoelman peleistä on Capcom Fighting Evolution, joka oli yhtenä syynä Capcomin pitkälle taistelupelitauolle ennen vuotta 2009. Historiallisena tekona pelin julkaisulla tällaisenaan on oma merkityksensä, mutta peli on suhteellisen masentava.


Capcom Fighting Evolutionin pihvi on tuoda useasta Capcomin taistelupeeistä hahmoja mekaniikkoineen päivineen. Jos hahmo on vaikkapa Street Fighter III:sta, pystyy hän pelaamaan omilla liikkeillään. Darkstalkersin hahmot pelaavat omillaan. Tämä näkyy myös hahmojen grafiikoissa, joista osa on selkeästi vain napattu pääpelistään sen kummemmin muokkaamatta. Se tarkoittaa, että vuonna 1996 julkaistut hahmot ovat samassa pelissä vuosituhannen vaihteessa julkaistujen hahmojen kanssa. Luvassa on juuri sellainen sekametelisoppa, mitä voi olettaakin.



Kolmiulotteisesta tarjonnasta vastaavat Power Stone, sen jatko-osa, Project Justice sekä Plasma Sword. Power Stone jatko-osineen on selkeästi näistä pelattavin: kyseessä on suhteellisen yksinkertainen areenataistelupeli, jossa kenttä on yhtä tärkeä osa peliä kuin hahmotkin.

Sekä Power Stone ja jatko-osa toimivat aivan yhtä hyvin kuin julkaisussakin, mutta jatko-osan kohdalla olisi toivonut, että nelinpeli olisi mahdollinen netin kautta. Tällä hetkellä onnistuu ainoastaan kahden pelaajan välinen peli, jossa kaksi muuta pelaajaa ovat tekoälyjä.


Project Justice on Rival Schools -taistelupelisarjan toinen osa. On outoa, että sarjan ensimmäistä peliä ei ole mukana, vaan mekaanisesti suhteellisen erilainen jatko-osa on otettu kyytiin. Kouluteemainen Project Justice on pohjimmiltaan tiimipeli, jossa valitaan kolme hahmoa. Mekaanisesti peli on paljon lähempänä Capcomin Street Fightereita kuin muita, mutta tiimisynergian miettiminen on iso osa peliä.

Plasma Sword on peleistä ehkä mielenkiintoisin: kyseessä on Capcomin yritys tehdä kolmiulotteinen pätkintä Tekkenin tyyliin. Peli on kokonaisuutena lähimpänä nykyisiä 3d-tappelupelejä, mutta kyllä siitä huomaa, kuinka nopeasti pelit kehittyivät aikanaan.



Capcom ja SNK ovat nykyisellään taas erittäin hyvää pataa. Siitä kertovat hahmovaihtokaupat peleissä: Street Fighter 6 sai Fatal Fury -hahmoja, Fatal Fury taas Street Fighter -hahmoja. 20 vuotta sitten välit olivat ainakin yhtä lämpimät, sillä pelattaviksi saatiin Capcom vs SNK jatko-osineen.


Capcom vs SNK on sarja, jossa ei kunnioiteta pelkästään hahmoja, vaan myös mekaniikkoja vuosien varrelta. Ensimmäinen Capcom vs SNK antaa valita Street Fighter- ja Fatal Fury -tyylisistä taistelumekaniikoista, jatko-osa taas hengästyttävästä kuudesta eri mekaniikkakokoelmasta ison hahmokatraan lisäksi.

Varsinkin Capcom vs SNK 2:ssa on paljon pureksittavaa: kun voi valita kuudesta eri mekaniikasta ja 48:sta eri hahmosta tiimiinsä kolme, on jopa hahmovalikossa tuuminnan paikka. Tämä on toki kaltaisilleni genrefanaatikoille hyvä juttu, sillä pelissä riittää pelattavaa näin vielä 20 vuodenkin jälkeen.



Pelien lisäksi mukana tulee galleria, jossa pääsee näkemään vanhoja konsepteja, valmista hahmotaidetta sekä esimerkiksi julisteita matkan varrelta. Jokainen peli saa myös uudelleenmiksatun ääniraidan vanhan lisäksi, joskin allekirjoittanut vaihtoi takaisin siihen alkuperäiseen suhteellisen pian. Kaikki testatut pelit toimivat netissä erinomaisesti – mukaan lukien kolmiulotteiset.

Pelihistoriallisesti Capcom Fighting Collection 2 on kulttuuriteko. Siinä missä ensimmäinen sisälsi kasan hyvinkin turvallisia pelejä, on toinen kokoelma selkeästikin kokeellisempaa tavaraa. Ainoa outo poissaolo on ensimmäinen Rival Schools ja Plasma Swordin esiosa Star Gladiator. Jos kyseessä oli silkka pelimäärärajoitus, olisi esimerkiksi Capcom Fighting Evolutionin voinut hyvinkin jättää väliin.