On aina niin kiva yllättyä positiivisesti, kun joku peli, jolta ei odottanut mitään, osoittautuukin viihdyttäväksi. Tällä kertaa yllätys on vielä normaalia suurempi, sillä en ollut edes kuullut Fretless: The Wrath of Riffsonista ennen kuin pelin julkaisija muisti meitä arvostelukoodilla.


Pikainen testisessio venähti koko illan kestäväksi maratoniksi, joka päättyi vain, koska oli pakko mennä nukkumaan. Turha sitä on kierrellä tai kaarrella: Fretless on erinomainen, kepeä roolipeli, ja koitan nyt selittää, miksi sille kannattaa ehdottomasti antaa tilaisuus.



Fretless sijoittuu fantasiamaailmaan, jossa miltei kaikki tuntuu pyörivän jotenkin musiikin ympärillä. Kaikki soittavat jotain instrumenttia ainakin harrastuksenaan ja maailmaa hallitsee valtavan vaikutusvaltainen levy-yhtiö, jonka vuotuinen kilpailu tarjoaa teoriassa innokkaille muusikoille tilaisuuden nousta parrasvaloihin.


Kulisseissa väijyy kuitenkin tietenkin karumpi totuus. Levy-yhtiön johdossa istuu megalomaaninen ja hyvin epävarma suurpomo, joka todellisuudessa käyttää kilpailua mahdollisten uhkaajiensa löytämiseen ja eliminoimiseen. Sankarimme ei tietenkään tiedä tästä mitään, kun hän tähdet silmissään ja akustinen kitara kädessään jättää kotikylänsä ja suuntaa kohti pääkaupungin kisapaikkaa.

Tästä alkaa noin 10-12 tunnin mittainen tarina, joka rullaa koko ajan eteenpäin sujuvasti ja vauhdikkaasti. Pelaaja kulkee läpi hyvin perinteisten roolipelialueiden – lumottujen metsien, tulivuorien ja niin edelleen – jotka kaikki ovat täynnä musiikkiaiheisia maisemia ja koristeita. Pääpahiksen kätyrit sekä maailman villejä nurkkia vaivaavat moninaiset hirviöt koittavat heittää kapuloita rattaisiin, mutta tuleepa vastaan myös ystävällisiä tuttavuuksia, jotka tarjoavat omia sivutehtäviään ja ongelmiaan ratkottavaksi.


En sanoisi, että tarina on mitenkään huipputasoa, mutta ei myöskään mitenkään huono. Se hoitaa hommansa, kuljettaa pelaajaa paikasta toiseen, tarjoaa hauskoja vitsejä ja pitää mielenkiintoa yllä. Mutta se varsinainen tähti löytyy minun mielestäni pelattavuuden puolelta.



Paperilla Fretless kuulostaa hyvin tyypilliseltä indie-peliltä. Se on pikseligrafiikalla toteutettu vuoropohjainen roolipeli, jossa on mukana rytmipeleistä tuttuja elementtejä. Tyypillisyys ei kuitenkaan ole automaattisesti huono juttu, vaan toteutuksen taso ratkaisee – ja se on Fretlessissä parasta A-ryhmää.


Audiovisuaalisesti peli on suorastaan uskomattoman laadukas. Toisin kuin monissa muissa pikseligrafiikkaa hyödyntävissä peleissä, Fretlessissä kaikki on yhtenäistä. Pikseligrafiikan päälle ei ole heitelty mitään vektoriefektejä, eikä peli riko pikseli-estetiikkaa esimerkiksi muuttelemalla typerästi pikselien leveyttä ja kokoa, kuten monet muut pelit tekevät. Animaatiot ovat todella pehmeitä ja yksityskohtaisia, välillä suorastaan hämmästyttävästi. Sekä pelaajan omia erikoishyökkäyksiä että pomojen kovimpia hyökkäyksiä maustetaan koko ruudun pikselianimaatioilla, jotka näyttävät rosoisessa pehmeydessään käsittämättömän komeilta. Ja koska kyseessä on musiikipeli, myös musiikki on tietenkin laadukasta, sekä vieläpä hauskasti pelattavuuteen sidottua.

Pelaaja saa tarinan aikana käyttöönsä neljä instrumenttia: alun akustisen kitaran, bassokitaran, syntikan ja lopulta myös kahdeksankielisen kitaran. Kaikilla soittimilla on toki omanlaisensa pelattavuus, mutta niillä on myös omanlaisensa musiikki, sillä pelin soundtrack vaihtuu soittimen myötä tarjoten kustakin kappaleesta käytössä olevaa soitinta vastaavan sovituksen.


Soitinten erot tuntuvat konkreettisesti taistelussa, sillä kaikilla instrumenteilla on omat pelityylinsä, jotka jälleen mukailevat soitinten oikeaa luonnetta. Akustisella kitaralla yritetään rakentaa pitkiä komboja, bassokitaraan taas on rakennettu mukaan niin kutsutun slap-basson idea: kun viholliset läpsivät pelaajaa, basson hyökkäykset muuttuvat voimakkaammiksi. Syntikkaan taas kiinnitetään moduuleita, jotka aktivoituvat pelaajan soittamien riffien jälkeen musiikin intensiteetistä riippuen. Ja kahdeksankielisellä kitaralla tietenkin harrastetaan rankan luokan saatananpalvontaa: sillä tehdyt hyökkäykset vahingoittavat pelaajaa, mutta myös voimistavat hyökkäyksiä tämän ottaman vahingon mukaan ja kun kitaralle on uhrattu tarpeeksi, se avaa portin Helvettiin, josta paholainen nousee itse taistelukentälle kurittamaan vihollisia.

Käytännön pelattavuus on vuoropohjaista taistelua Paper Mario -vaikutteilla. Omia hyökkäyksiä tehostetaan ja vihollisten hyökkäyksiä torjutaan oikea-aikaisilla napin painalluksilla. Peli näyttää oletusarvoisestikin sen oikean ajoituksen animaatioiden ympärille paukahtavilla liekeillä, mutta jos tämäkään ei riitä, QTE-minipelit voi myös kytkeä onnistumaan automaattisesti ilman mitään sakkoja. Erinomaista saavutettavuussuunittelua pieneltä tiimiltä, tykkään.


Pelaaja saa vuorollaan soittaa maksimissaan kolme riffiä käytössä olevalla soittimellaan. Nämä voivat olla instrumentista riippuen erilaisia hyökkäyksiä tai puolustusliikkeitä, tai voivat vaikka rampauttaa vihollisia erilaisilla efekteillä. Matkan aikana löytää uusia soitinkohtaisia riffejä, joita saa ottaa kerrallaan käyttöönsä 16 kutakin soitinta varten. Soitinten sisälläkin on paljon liikkumavaraa riippuen siitä, miten haluaa pelata. Bassokitaraa voi esimerkiksi kustomoida suojaamaan aktiivisemmin tai kimmottamaan vihollisten hyökkäyksiä takaisin niiden niskaan. Hauskasti nämä erilaiset pelityylit myös mukailevat soitinten oikeaa luonnetta ja niiden soittotyyliä. Akustisella kitaralla hyökkäykset ovat usein moniosaisia, mukaillen näin soittimen nopeampaa sormeilutyyliä ja niin edelleen.

Erinomaisen Clair Obscur: Expedition 33:n tapaan myös Fretlessin kehittäjät ovat selvästi halunneet antaa pelaajalle työkalut rakentaa suorastaan rikkinäisen tehokkaita komboja kustomoimalla soitintensa pakkoja ja pulttailemalla niihin voimakkaita bonuksia antavia tuunakkeita. Kun systeemin kanssa pääsee sinuiksi, perustason vihollisista tulee todellista tykinruokaa, joskin pomotaistelut on suunniteltu selvästi pelaajan mahdollisuudet huomioiden. Nekään eivät tunnu epäreiluilta, vaan lähinnä vain vaativat välillä soveltamista. Aluksi todella hankalilta tuntuvat pomomatsit muuttuvat paljon sujuvammiksi, kunhan uutta yritystä varten vaihtelee soittimensa osat ja riffit tilanteeseen sopiviksi, mikä onnistuu vapaasti maailmaan sijoiteltujen työpöytien avulla.



Fretless on minun kirjoissani yksi vuoden hauskimmista yllätyksistä. Se on todella näyttävä, sujuva ja viihdyttävä peli, josta irtoaa viihdettä muutamaksi illaksi. Tämäkin on minun kirjoissani hyvä juttu, koska peli ei tunnu pitkitetyltä, vaan juuri sopivan mittaiselta ja hyvin rytmitetyltä.


Todella harvinaisesti se tuntuu myös olevan yksi niistä musiikki-aihepiirin ja rytmimekanismien ympärille kasatuista peleistä, jonka tekijät tiesivät, mitä tekivät. Peli ja sen tarina ovat täynnä hauskoja musiikki- ja muusikkovitsejä, soitinten ja niiden pelirytmin mukaan vaihtuvat musiikit, mainiosti soitinten luonnetta ja soittotyyliä mukailevat mekaniikat ja niin edellen. Jos kehittäjät eivät ole itse muusikoita, he ovat ainakin kuunnelleet paljon muusikoiden juttuja ja se näkyy!

Sivuhuomiona todettakoon myös, että vaikka pelille onkin annettu vain keskitason Steam Deck -yhteensopivuusleima, minun kokemukseni mukaan se toimii kannettavassa muodossakin erinomaisen hyvin. Peli pyörii silkkisen pehmeästi vaatimattomammallakin raudalla ja sen peliohjain-kontrollit ovat jo valmiiksi erittäin toimivat. Teksti on ajoittain hieman pientä, mutta lukulasien kanssa minäkin pärjäsin hyvin.


Joten siinä sitä sitten ollaan. Fretless on älyttömän kiva yllätys, enkä olisi yllättynyt, jos se olisi vuoden lopussa mukana minun vuoden pelit -listallani, koska pienestä koostaan ja hintalapustaan huolimatta se toimii uskomattoman hyvin.